tiistai 29. tammikuuta 2013

Kokoteatteri: Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille (29.01.2013)


Ei empatiaa, vain huutoa?

Anna Veijalaisen intiimi monologi haastaa katsojansa



















Ensiksi, Kokoteatterin (ilmeisesti) vasta avattu pieni näyttämö on täydellinen teatteritila. Toivon todella että Kokoteatteri kuten myös muutkin helsinkiläiset teatterintekijät täyttävät tilan uudenlaisella ja rohkealla ohjelmistolla. Tällaista tilaa kannattaa hyödyntää!

Mikko Roihan alunperin 15 vuotta sitten ohjaama, nyt Maria Oivan osittain päivittämä Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille kertoo naisterroristin viimeisistä hetkistä sellissä. Anna Veijalaisen esittämä Ensslin on yksi punaisen armeijakunnan perustajista, joka hyväksyi ensimmäisenä ajatuksen aseellisesta vastarinnasta yhteiskuntaa vastaan. Tekojensa vuoksi vankilaan passitettu Ensslin oli 80-luvulla yksi Saksan etsityimpiä terroristeja.

Anna Veijalainen on roolissaan herkkä, raju, sairas ja kuvottava. Veijalainen liikkuukin häkellyttävällä intensiteetillä. Veijalainen kaappaa ensi hetkestä lähtien katsojan mukaan matkalle kohti saksalaista selliä, selliä, jossa voi aistia kuoleman.

Veijalainen vie vimmaisella otteella katsojaa kuin pässiä narussa. Kun näyttelijä tunkee päänsä pieneen vesiastiaan, katsoja pidättää itsekin hengitystään. Ja sitä kestää yllättävän kauan. Vaikka Veijalaisen tarkoitus on kiduttaa itseään, hän kiduttaa samalla myös katsojia. Esityksen voi siis aistia joka solulla, jokaisessa hetkessä.

Oman mielenkiintoisen lisänsä esitykseen tuo 15 vuotta sitten nähdyn samaisen esityksen taltiointi. Veijalainen hyödyntää kekseliäästi uusintaensi-illassaan projisointia; hän ikäänkuin kommentoi, väittää vastaan ja kapinoi. Projisoinnin kautta Veijalainen saa näyttelijäntyölleen tuplasti enemmän hyytävyyttä ja potkua. Yleisölle näytetään kuinka Ensslin katsoo itseään nauhalta ja kuinka hän reagoi siihen. Mitä on tapahtunut noiden 15 vuoden aikana? Tuleeko ihmisestä entistäkin julmempi viidentoista vuoden jälkeen? Kun näemme, koemme ja opimme maailmasta, tuleeko meistä hirviöitä? Veijalainen näyttelee myös taitavan rytmisesti samaan aikaan tallenteen kanssa. Koko esityksen rytmi on tarkoin mietitty, vaikka etenkin pitkissä ja staattisissa puheosuuksisa rytmi uhkasi laantua ja mielenkiinto herpaantua.

Kokoteatterin uusi tila on kuin luotu tämänkaltaiselle esitykselle. Sellin tunnelman pystyy aistimaan jokapuolella. Mielestäni yksi esityksen maagisimmista hetkistä on se kun Ensslin lyö käsillään seinään. Se ääni, joka seinästä lähtee. Se hyvin pieni kaiku. Siinä hetkessä on ripaus toivoa ja se tuntuu värisyttävän upealta.

Raskaan aiheen vuoksi, esityksen kesto on varsin hyvä: 50 minuutissa keskeinen tarina tulee kerrottua juuri kuten on haluttu. Loppu on kaunis. Jäin miettimään että kuoliko Ensslin tähän paikkaan? Näin hänet mielessäni laskemassa jalkaansa vihreään, aamukasteiseen nurmikkoon. Koinko minä empatiaa häntä kohtaan, kaikesta huolimatta? Oliko hän sittenkin vain ihminen? 




























Käsikirjoitus Christine Brückner // Suomennos Anja Meripirtti // Ohjaus Maria Oiva // Tekniikka Mikko Orpana // Äänisuunnittelu Mikko Hynninen // Valosuunnittelu Mia Kivinen // Alkuperäinen ohjaus Mikko Roiha

Roolissa Anna Veijalainen

Kuvat: Kokoteatteri

maanantai 28. tammikuuta 2013

Helsingin Kaupunginteatteri: Viulunsoittaja katolla (28.01.2013)


Viulu soi edelleen kauniina ja kirkkaana

Kaupunginteatterin suurtuotanto noudattaa perinteitä, mutta on silti yllättävän raikas 


























Myönnän. Minulla oli todella suuret ennakko-odotukset koskien Helsingin Kaupunginteatterin Viulunsoittaja katolla -musikaalia. Viime vuosina Kaupunginteatterin musikaalit eivät ole olleet mieleeni; ne ovat olleet jotenkin liian höttöä, persoonatonta ja tarpeetonta kauraa. Mieltäni painoi myös pari vuotta sitten näkemäni Jyväskylän Kaupunginteatterin versio (Mikko Rasilan ohjaama) Viulunsoittaja, joka oli todellinen klassikko - siinä pahemmassa merkityksessä: niin tylsä, hidas ja verkkainen että melkein nukahdin. Sanotaanko näin, että minulla oli hyvät eväät lähteä teatteriin. Onneksi ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi ja yllätyin todella positiivisesti.

Ensinnäkin: suurin kiitos kuulunee ohjaaja Hans Berndtsonille ja suomennoksen sovittajille Sanna Niemeläiselle ja Merja Turuselle. Klassikkomusikaalia on päivitetty, ravisteltu pahimmat pölyt pois ja tiivistetty juuri nautittavaan muotoon. En todella tiennyt että Viulunsoittaja on myös äärettömän hauska! Elämänmakuinen huumori on yksi musikaalin ehdottomia vahvuuksia. Juuri näin sen pitää olla! Vaikka Berndtsonin ohjauksessa on jotakin välillä käsittämättömyyksiä (unen isoäiti?), on se tarkasti rytmitettyä, ajateltua ja harkittua. Katsojana koen että ohjaaja seisoo esityksen takana ja on 

Viulunsoittaja on, kuten Helsingin Kaupunginteatterikin toteaa, kaikkien aikojen musikaali. Musikaalista on viidenkymmenen vuoden aikana muodostunut merkittävä osa teatterihistoriaa. Useat sukupolvet ovat nähneet musikaalin ja useat sukupolvet varmasti kokoontuvatkin katsomaan sitä. Ainakin minusta se olisi mukavaa. Sillä siitähän musikaali kertoo: perheestä, mielestäni hyvinkin onnellisesta sellaisesta. Perheestä, joka on täynnä rakkautta, perinteitä ja kunnioitusta. Ja huumoria, huumori on tärkein.

Maitokauppias Tevje (Esko Roine) elää perheensä kanssa köyhtyneessä Anatevkan kylässä, jossakin Venäjällä. Musikaalin perhekuva on hyvin perinteinen; isä on perheen pää, joka tuo ruokaa pöytään. Perheen pään vastuuna on myös huolehtia tyttäriensä tulevaisuudesta, samalla toki omastaankin. Isän huoli kasvaa kun puhemies Jenten (rehvakkaan ihana Ritva Jalonen) valitsemat miehet eivät kelpaakaan tyttärille. Tyttärille on kasvanut oma tahto, he haluavat kokea oikean rakkauden ja tehdä kuten sydän sanoo. Se on nykyaikaa. Ja oikein.

Nuori Perchik (Tuukka Leppänen) saapuu sekoittamaan Anatevkan naisten päät. Vahvasti juutalaisessa yhteisössä on omat perinteensä, joita Perchik haluaa kuitenkin ravistaa. Siinä suhteessa näen Perchikin hahmon eräänä musikaalin merkittävimmistä; hänen kauttaan musikaaliin tulee selkeä käänne, uusi näkökulma, joka uskaliaasti ravistaa mahdollisesti vuosisatoja vanhoja traditioita. Leppänen tulkitsee vahvasti nuoren, viisaan toisinajattelijan roolin. Leppäsen musikaalista osaamista olisi kuullut esityksessä enemmänkin.

Esko Roine on Esko Roine - niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. Tuntuu että joka kerta kun näen hänet näyttämöllä, hän on aivan samanlainen. Toisaalta en tiedä onko se ongelma; roolit, joita Roine on tehnyt, ovat sopineet hänelle täydellisesti. Kuten nyt Tevjekin. Roineen yksi tunnistettavimmista ominaisuuksista on rentous. Hän osaa olla näyttämöllä tavattoman rento ja läsnä. Roineesta huokuu sisäistä rauhaa, kokemusta ja huumoria. Roine tuo mielestäni omalla persoonallaan Tevjeen todella paljon; hän on empaattinen, mutta tiukka perheen pää, joka haluaa aidosti tyttäriensä parasta. Roine laulaa myös komeasti ja hän pääseekin esittelemään taitoaan mukavan monipuolisesti esityksen aikana. Riitta Havukainen Tevjen vaimo Goldena on oiva pari Roineelle. Yhdessä he esittävät illan kauneimman dueton, jossa Tevje tiedustelee vaimonsa tunteita. Sympaattista ja aitoa!

Kaupunginteatterin omat ja vierailevat nuoret näyttelijät puolestaan sortuvat varsinkin musikaalin toisella puoliajalla näyttelemiseen. Vaikka musikaalin toisella puoliajalla tapahtuu surullisia ja ikäviäkin asioita, niin ei niitä tarvitse näytellä niin isosti. Juuri kun katsoja on poistunut ensimmäiseltä puoliajalta hyvillä mielin ja miettinyt kuinka laadukasta ja aitoa näyttelijäntyötä, suoranaista iloa, lavalla näkee, hän pettyy toiselle puoliajalle tullessaan. Minulle ainakin kävi näin. Hetkeksi ehdin unohtaa ensimmäiseltä puoliskolta huomaamani esiintymisen halun, halun ja tarpeen kertoa tämä tarina teille. 

Anna-Maija Tuokko Tzeitelina ja Antti Lang räätäli Motelina tarjoavat illan hauskimmat hetket. Molemmat näyttelevät varsinkin ensimmäisellä puoliajalla tarkasti ja ilakoiden. Marika Westerling ja Raili Raitala laulavat erittäin kauniisti ja lunastavat paikkansa tällä Suomen suurimmalla musiikkiteatterinäyttämöllä.

Rolf Forsströmin visuaalisuus on nautittavaa katsottavaa. Varsin perinteisen oloinen lavastus suurine fondimaalauksineen on yksinkertainen, mutta toimiva. Puvut ovat luovat myös hyvää ajankuvaa ja ovat harmoniassa koko muun visuaalisuuden kanssa. Forsström on rakennuttanut lavalle yksinkertaisia elementtejä, jotka toimivat yhtäaikaa niin sisä- kuin ulkotilanakin. William Ilesin valot tukevat tätä kerrontaa täydellisesti. 

Vaikka klassikkomusikaalin ottaminen ohjelmistoon on aina vähän tylsä valinta, onnistuu Kaupunginteatterin Viulunsoittaja tarjoamaan kuitenkin katsojilleen jotain uuttakin. Vaalikaamme perinteistä, ammattitaidolla tehtyä musiikkiteatteria! Tällaistakin tarvitaan!

Käsikirjoitus Joseph Stein // Musiikki Jerry Bock // Laulujen sanat Sheldon Harnick // Suomennos Esko Elstelä // Suomennoksen sovitus Sanna Niemeläinen ja Merja Turunen // Ohjaus Hans Berndtsson // Koreografia Rebecca Evanne // Kapellimestari Markku Luuppala // Lavastus ja puvut Ralf Forsström // Valosuunnittelu William Iles // Äänisuunnittelu Kirsi Peteri, Jyrki Sandell // Apulaisohjaaja ja koreografin assistentti Kaisa Torkkel // Naamiointi Jutta Kainulainen, Maija Vuoristo ja Jari Kettunen // Kampaukset Jaana Nykänen ja Milja Mensonen

Rooleissa Esko Roine, Riitta Havukainen, Janne Aspvik, Sofia Hilli, Ritva Jalonen, Hanna Kaila, Emmi Kangas, Kirsi Karlenius, Risto Kaskilahti, Sampo Kerola, Ilkka Kokkonen, Ahto Koskitalo/Antti Kankainen, Jaana Kovanen, Petrus Kähkönen/Antti Lang, Jarkko Lehmus, Tuukka Leppänen, Saara Jokiaho, Kari Mattila, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Heidi Naakka, Jyri Numminen, Unto Nuora, Jukka Nylund, Sami Paasila, Lasse Pajunen, Tiina Peltonen/Anniina Rubinstein, Raili Raitala, Matti Olavi Ranin, Eeva Rantala, Eero Saarinen, Ursula Salo, Aleksi Seppänen, Katja Sirkiä, Antti Timonen, Anna-Maija Tuokko, Valtteri Tuominen, Leenamari Unho, Mikko Vihma, Jussi Virkki, Mirva Väänänen, Marika Westerling, Vera Brusi / Dorota Osinska, Iida Kontro / Ella Kettunen
Viulisti: Mauri Saarikoski / Toivo Rolser

Kuvat: Helsingin Kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kansallisteatteri: Frankenstein (26.01.2013)

Pimeyttä kohti?

Kansallisteatteri avaa teatterivuotensa varsin tylsästi





















Kansallisteatterin teatterivuoden 2013 avaus antaa odottaa itseltään paljon: eräänlaiseksi pääteokseksi on valittu Nick Dearin näytelmä Frankenstein, joka pohjautuu Mary Shelleyn samannimiseen romaaniin. Vuonna 2011 kantaesitetty Dearin näytelmä on varmasti ollut vaikea työstää; Shelleyn klassikkoromaania on käännetty näyttämölle useampaan otteeseen ympäri maailmaa ja ilmeisesti varsin onnistuneesti. Itse en ole aikaisemmin yhtään näyttämösovitusta nähnyt, vaikka niitäkin on silloin tällöin sattunut Suomessakin kohdalle. Istuessani nyt Kansallisteatterin suuren näyttämön katsomossa, mieleeni herää väistämättä ajatus että olenko oikeassa paikassa? Onko tätä esitystä tarkoitettu juuri minulle?

Frankensteinin tarina on mielestäni ihan onnistunut, ei mikään ihmeellinen, mutta jännällä tavalla koukuttava. Ihmisyyttä ja ihmisen roolia maailmassa pohditaan esityksessä varsin yksiulotteisesti; mitä minä olen, kuinka minä voisin olla vieläkin parempi? Voinko minä luoda jotain täydellistä? Näitä kysymyksiä on käsitelty teatterin lavalla useita kertoja ja mietinkin että toiko tämä oikeastaan mitään uutta näkökulmaa peruskysymyksiin? Ehkä. Ehkä ihminen voi luoda vain hirviön. Sitäkö tällä haettiin? Tuhoon me kaikki mennään ja joudutaan ja me vain seuraamme sitä sivusta. Tätäkö tällä haluttiin vain sanoa? Aika tylsää, minun mielestäni.

Narsistinen Victor Frankenstein (Antti Luusuaniemi) tunnustaa itsensä neroksi. Hän haluaa luoda jotakin täydellistä, jotain joka muistuttaa häntä itseään. En näe mitään muuta syytä miksi hän olisi Frankensteinin luonut. Kun Luusuaniemi liitelee Kansallisteatterin suurelle näyttämölle turkiksessaan, en voi kuin huoahtaa: tämä on kuin patetian huipentuma.

Minun on pakko aloittaa miettiminen että kenelle tätä esitystä on tehty? Tehdäänkö tätä yli 13-vuotiaille teineille, jotka käyvät harvakseltaan teatterissa? Vai tehdäänkö tätä suurelle massalle ajatuksella "ette te kuitenkaan ymmärrä mitään". Koska minulle tuli sellainen olo; aivan kuin en ymmärtäisi tätä teosta, sen takia tämä on näin valmiiksi pureskeltu ja tylsä. Minua sanalla sanoen suututti.






























Näyttelijäntyöllisesti Frankenstein tarjoaa varsin epätasaista antia: Frankensteinin luomana Oliona Esa-Matti Long on epäkiitollisessa asemassa; rooli on vaativa ja hankala tehdä näyttämölle. Long on joutunut miettimään tarkasti uudelleen elämän peruskysymyksiä; millainen olen, mitä olen, miten olen? Toisaalta, kuinka me muka tietäisimme kuinka Olio liikkuu tai elehtii? Itse ainakin olisin kaivannut tulkintaan pienempää ilmaisua ja alkuun ainakin enemmän staattisuutta ja rauhaa, ihmettelyä kuin tyypitellyn vammaista tai vauvamaista elekieltä. Oliohan ei ole tyhmä, Olio on loppujen lopuksi mielestäni fiksu, aivan ihmiseen verrattavissa oleva otus. Nyt Long yrittää epätoivon vimmalla viedä roolia uuteen suuntaan, mutta ikävä kyllä epäonnistuu. Uskon että puute on myös ohjauksessa; ylipäätäänkin tuntuu että onko ohjaaja Mika Myllyaho ehtinyt paneutua esitykseen ja sen ohjaamiseen täysillä vai onko Kansallisteatterin johtaminen ja ennen kaikkea talon taloudellinen tilanne mennyt taiteellisen työn edelle? Myllyahon aikaisemmin (tosin yhdessä Saana Lavasteen kanssa ohjattu) ohjaus Täällä Pohjantähden alla 2011 oli piristävä ja ajatuksia herättävä näkökulma tunnettuun teokseen. Nyt tämä virkistävyys ja ajankohtaisuus mielestäni on jäänyt vain pintaraapaisuksi.

Piristyin Minka Kuustosen näyttelijäntyöstä. Kuustonen on näyttämöllä herkkä, viaton ja lapsekas. Kuustosen näyttelemän Elisabethin rakkaus Victoriin vaikuttaa aluksi vain naiivilta ihastumiselta. Kuustonen rakentaa kuitenkin varsinkin toisella puolella hahmoaan aikuisempaan suuntaan ja rakentaa näin ollen esityksen mielenkiintoisimman kaaren. Kuustosta olisi katsonut näyttämöllä enemmänkin.





















Kati Lukan lavastukset ovat aina olleet onnistuneita, osittain myös tässäkin. Koko Kansallisteatterin suurta näyttämöä (myös katsomoa) käytetään oivallisesti ja tuoreesti. Tarja Simosen graafinen puvustus tukee muuta näyttämömaailmaa hyvin. Petri Tarkiaisen videot tuntuvat päälleliimatun ärsyttäviltä, jopa turhilta. Varsinkin alun Olion sähköiskut ovat naurettavan halvan näköiset. Videotekniikan tuleminen teatteriin luo myös varmasti paineita uusille esityksille, mutta mielestäni tämä on turha pelko. Ilman videotakin saa aikaan taatusti hyvännäköistä ja laadukasta teatteria. Videon käyttö osana teatteriesityksen visuaalisuutta on usein myös helppo keino.

Esa Mattilan äänisuunnittelu jää myös turhan vaisuksi, samoin Tapani Rinteen musiikki. Olisin toivonut ja odottanut että äänimaailma tulisi enemmänkin päälle, soisi kovana ja tuntuisi sisällä.

Ehkä se oli se syy miksi esitys ei koskettanut. En tuntenut sitä, se ei tullut lähelle tai päälle. Se jäi jonnekin kauas, vain näyttämölle.

Käsikirjoitus Nick Dear // Suomennos Michael Baran // Ohjaus Mika Myllyaho // Lavastus Kati Lukka // Puvut Tarja Simonen // Musiikki Tapani Rinne // Valosuunnittelu Ville Toikka // Äänisuunnittelu Esa Mattila // Videot Petri Tarkiainen // Naamiointi Jani Kylmälä ja Tarja Ylianttila

Rooleissa Antti Luusuaniemi, Esa-Matti Long, Katja Salminen, Maria Kuusiluoma, Olli Ikonen, Petri Liski, Heli Haltia, Ismo Kallio, Minka Kuustonen sekä Amos Brotherus / Lauri Karo / Pablo Ounaskari

Kuvat: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Uusi, julkinen teatteriblogi.

Hyvät ystävät,

olen vuodesta 2008 alkaen pitänyt enemmän tai vähemmän salaista teatteriblogia, jossa ruodin erilaisia teatteriesityksiä, teatterintekijöitä kuin teatteria ilmiönäkin. Nyt halusin avata oman teatteriblogini, joka esittelee ja käsittelee elämääni teatterin parissa.

Luvassa on paljon tajunnanvirtatekstiä, pohdintoja ja makupaloja tulevista. En malta odottaa!

Tämä on Elämän teatteria, tervetuloa mukaan!

-Kielensäteroittaja