sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kansallisteatteri: Frankenstein (26.01.2013)

Pimeyttä kohti?

Kansallisteatteri avaa teatterivuotensa varsin tylsästi





















Kansallisteatterin teatterivuoden 2013 avaus antaa odottaa itseltään paljon: eräänlaiseksi pääteokseksi on valittu Nick Dearin näytelmä Frankenstein, joka pohjautuu Mary Shelleyn samannimiseen romaaniin. Vuonna 2011 kantaesitetty Dearin näytelmä on varmasti ollut vaikea työstää; Shelleyn klassikkoromaania on käännetty näyttämölle useampaan otteeseen ympäri maailmaa ja ilmeisesti varsin onnistuneesti. Itse en ole aikaisemmin yhtään näyttämösovitusta nähnyt, vaikka niitäkin on silloin tällöin sattunut Suomessakin kohdalle. Istuessani nyt Kansallisteatterin suuren näyttämön katsomossa, mieleeni herää väistämättä ajatus että olenko oikeassa paikassa? Onko tätä esitystä tarkoitettu juuri minulle?

Frankensteinin tarina on mielestäni ihan onnistunut, ei mikään ihmeellinen, mutta jännällä tavalla koukuttava. Ihmisyyttä ja ihmisen roolia maailmassa pohditaan esityksessä varsin yksiulotteisesti; mitä minä olen, kuinka minä voisin olla vieläkin parempi? Voinko minä luoda jotain täydellistä? Näitä kysymyksiä on käsitelty teatterin lavalla useita kertoja ja mietinkin että toiko tämä oikeastaan mitään uutta näkökulmaa peruskysymyksiin? Ehkä. Ehkä ihminen voi luoda vain hirviön. Sitäkö tällä haettiin? Tuhoon me kaikki mennään ja joudutaan ja me vain seuraamme sitä sivusta. Tätäkö tällä haluttiin vain sanoa? Aika tylsää, minun mielestäni.

Narsistinen Victor Frankenstein (Antti Luusuaniemi) tunnustaa itsensä neroksi. Hän haluaa luoda jotakin täydellistä, jotain joka muistuttaa häntä itseään. En näe mitään muuta syytä miksi hän olisi Frankensteinin luonut. Kun Luusuaniemi liitelee Kansallisteatterin suurelle näyttämölle turkiksessaan, en voi kuin huoahtaa: tämä on kuin patetian huipentuma.

Minun on pakko aloittaa miettiminen että kenelle tätä esitystä on tehty? Tehdäänkö tätä yli 13-vuotiaille teineille, jotka käyvät harvakseltaan teatterissa? Vai tehdäänkö tätä suurelle massalle ajatuksella "ette te kuitenkaan ymmärrä mitään". Koska minulle tuli sellainen olo; aivan kuin en ymmärtäisi tätä teosta, sen takia tämä on näin valmiiksi pureskeltu ja tylsä. Minua sanalla sanoen suututti.






























Näyttelijäntyöllisesti Frankenstein tarjoaa varsin epätasaista antia: Frankensteinin luomana Oliona Esa-Matti Long on epäkiitollisessa asemassa; rooli on vaativa ja hankala tehdä näyttämölle. Long on joutunut miettimään tarkasti uudelleen elämän peruskysymyksiä; millainen olen, mitä olen, miten olen? Toisaalta, kuinka me muka tietäisimme kuinka Olio liikkuu tai elehtii? Itse ainakin olisin kaivannut tulkintaan pienempää ilmaisua ja alkuun ainakin enemmän staattisuutta ja rauhaa, ihmettelyä kuin tyypitellyn vammaista tai vauvamaista elekieltä. Oliohan ei ole tyhmä, Olio on loppujen lopuksi mielestäni fiksu, aivan ihmiseen verrattavissa oleva otus. Nyt Long yrittää epätoivon vimmalla viedä roolia uuteen suuntaan, mutta ikävä kyllä epäonnistuu. Uskon että puute on myös ohjauksessa; ylipäätäänkin tuntuu että onko ohjaaja Mika Myllyaho ehtinyt paneutua esitykseen ja sen ohjaamiseen täysillä vai onko Kansallisteatterin johtaminen ja ennen kaikkea talon taloudellinen tilanne mennyt taiteellisen työn edelle? Myllyahon aikaisemmin (tosin yhdessä Saana Lavasteen kanssa ohjattu) ohjaus Täällä Pohjantähden alla 2011 oli piristävä ja ajatuksia herättävä näkökulma tunnettuun teokseen. Nyt tämä virkistävyys ja ajankohtaisuus mielestäni on jäänyt vain pintaraapaisuksi.

Piristyin Minka Kuustosen näyttelijäntyöstä. Kuustonen on näyttämöllä herkkä, viaton ja lapsekas. Kuustosen näyttelemän Elisabethin rakkaus Victoriin vaikuttaa aluksi vain naiivilta ihastumiselta. Kuustonen rakentaa kuitenkin varsinkin toisella puolella hahmoaan aikuisempaan suuntaan ja rakentaa näin ollen esityksen mielenkiintoisimman kaaren. Kuustosta olisi katsonut näyttämöllä enemmänkin.





















Kati Lukan lavastukset ovat aina olleet onnistuneita, osittain myös tässäkin. Koko Kansallisteatterin suurta näyttämöä (myös katsomoa) käytetään oivallisesti ja tuoreesti. Tarja Simosen graafinen puvustus tukee muuta näyttämömaailmaa hyvin. Petri Tarkiaisen videot tuntuvat päälleliimatun ärsyttäviltä, jopa turhilta. Varsinkin alun Olion sähköiskut ovat naurettavan halvan näköiset. Videotekniikan tuleminen teatteriin luo myös varmasti paineita uusille esityksille, mutta mielestäni tämä on turha pelko. Ilman videotakin saa aikaan taatusti hyvännäköistä ja laadukasta teatteria. Videon käyttö osana teatteriesityksen visuaalisuutta on usein myös helppo keino.

Esa Mattilan äänisuunnittelu jää myös turhan vaisuksi, samoin Tapani Rinteen musiikki. Olisin toivonut ja odottanut että äänimaailma tulisi enemmänkin päälle, soisi kovana ja tuntuisi sisällä.

Ehkä se oli se syy miksi esitys ei koskettanut. En tuntenut sitä, se ei tullut lähelle tai päälle. Se jäi jonnekin kauas, vain näyttämölle.

Käsikirjoitus Nick Dear // Suomennos Michael Baran // Ohjaus Mika Myllyaho // Lavastus Kati Lukka // Puvut Tarja Simonen // Musiikki Tapani Rinne // Valosuunnittelu Ville Toikka // Äänisuunnittelu Esa Mattila // Videot Petri Tarkiainen // Naamiointi Jani Kylmälä ja Tarja Ylianttila

Rooleissa Antti Luusuaniemi, Esa-Matti Long, Katja Salminen, Maria Kuusiluoma, Olli Ikonen, Petri Liski, Heli Haltia, Ismo Kallio, Minka Kuustonen sekä Amos Brotherus / Lauri Karo / Pablo Ounaskari

Kuvat: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti