tiistai 29. tammikuuta 2013

Kokoteatteri: Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille (29.01.2013)


Ei empatiaa, vain huutoa?

Anna Veijalaisen intiimi monologi haastaa katsojansa



















Ensiksi, Kokoteatterin (ilmeisesti) vasta avattu pieni näyttämö on täydellinen teatteritila. Toivon todella että Kokoteatteri kuten myös muutkin helsinkiläiset teatterintekijät täyttävät tilan uudenlaisella ja rohkealla ohjelmistolla. Tällaista tilaa kannattaa hyödyntää!

Mikko Roihan alunperin 15 vuotta sitten ohjaama, nyt Maria Oivan osittain päivittämä Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille kertoo naisterroristin viimeisistä hetkistä sellissä. Anna Veijalaisen esittämä Ensslin on yksi punaisen armeijakunnan perustajista, joka hyväksyi ensimmäisenä ajatuksen aseellisesta vastarinnasta yhteiskuntaa vastaan. Tekojensa vuoksi vankilaan passitettu Ensslin oli 80-luvulla yksi Saksan etsityimpiä terroristeja.

Anna Veijalainen on roolissaan herkkä, raju, sairas ja kuvottava. Veijalainen liikkuukin häkellyttävällä intensiteetillä. Veijalainen kaappaa ensi hetkestä lähtien katsojan mukaan matkalle kohti saksalaista selliä, selliä, jossa voi aistia kuoleman.

Veijalainen vie vimmaisella otteella katsojaa kuin pässiä narussa. Kun näyttelijä tunkee päänsä pieneen vesiastiaan, katsoja pidättää itsekin hengitystään. Ja sitä kestää yllättävän kauan. Vaikka Veijalaisen tarkoitus on kiduttaa itseään, hän kiduttaa samalla myös katsojia. Esityksen voi siis aistia joka solulla, jokaisessa hetkessä.

Oman mielenkiintoisen lisänsä esitykseen tuo 15 vuotta sitten nähdyn samaisen esityksen taltiointi. Veijalainen hyödyntää kekseliäästi uusintaensi-illassaan projisointia; hän ikäänkuin kommentoi, väittää vastaan ja kapinoi. Projisoinnin kautta Veijalainen saa näyttelijäntyölleen tuplasti enemmän hyytävyyttä ja potkua. Yleisölle näytetään kuinka Ensslin katsoo itseään nauhalta ja kuinka hän reagoi siihen. Mitä on tapahtunut noiden 15 vuoden aikana? Tuleeko ihmisestä entistäkin julmempi viidentoista vuoden jälkeen? Kun näemme, koemme ja opimme maailmasta, tuleeko meistä hirviöitä? Veijalainen näyttelee myös taitavan rytmisesti samaan aikaan tallenteen kanssa. Koko esityksen rytmi on tarkoin mietitty, vaikka etenkin pitkissä ja staattisissa puheosuuksisa rytmi uhkasi laantua ja mielenkiinto herpaantua.

Kokoteatterin uusi tila on kuin luotu tämänkaltaiselle esitykselle. Sellin tunnelman pystyy aistimaan jokapuolella. Mielestäni yksi esityksen maagisimmista hetkistä on se kun Ensslin lyö käsillään seinään. Se ääni, joka seinästä lähtee. Se hyvin pieni kaiku. Siinä hetkessä on ripaus toivoa ja se tuntuu värisyttävän upealta.

Raskaan aiheen vuoksi, esityksen kesto on varsin hyvä: 50 minuutissa keskeinen tarina tulee kerrottua juuri kuten on haluttu. Loppu on kaunis. Jäin miettimään että kuoliko Ensslin tähän paikkaan? Näin hänet mielessäni laskemassa jalkaansa vihreään, aamukasteiseen nurmikkoon. Koinko minä empatiaa häntä kohtaan, kaikesta huolimatta? Oliko hän sittenkin vain ihminen? 




























Käsikirjoitus Christine Brückner // Suomennos Anja Meripirtti // Ohjaus Maria Oiva // Tekniikka Mikko Orpana // Äänisuunnittelu Mikko Hynninen // Valosuunnittelu Mia Kivinen // Alkuperäinen ohjaus Mikko Roiha

Roolissa Anna Veijalainen

Kuvat: Kokoteatteri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti