tiistai 12. helmikuuta 2013

KokoTeatteri: Helvetin perhe (09.02.2013)


Mitä helvettiä me oikein teemme toisillemme?

Liisa Mustosen näytelmä on osuva ja terävä



Olen aivan haltioissani Liisa Mustosen töistä. Näin kesällä Rapion Myllyteatterissa Mustosen ohjaaman Niskavuoren Hetan. Olin silloin jo aivan myyty. Tuntui että ensimmäistä kertaa tajusin oikeasti mistä Hetassa on kysymys. Ja nyt sitten tämä: Mustosen käsikirjoittama ja ohjaama Helvetin perhe. Miten terävää ja mielenkiintoista teatteria!

Helvetin perhe on ragikomedia sisaruksista, Eerosta ja Kertusta, sekä heidän "paremmista" puoliskoistaan on temaattisuudessaan yksinkertainen ja juuri sen vuoksi hämmentävä: pariskunnat ovat lähteneet viikonlopuksi suvun mökille. Luonnon sanellessa sääntönsä, nelikko joutuukin jäämään pariksi päiväksi mökille odottamaan parempia ilmoja. Helvetti on siis irti. 

Mustonen yllättää, vedättää, oivaltaa. Mustonen on luonut esikoisnäytelmäänsä (?) täysin omanlaisensa kielen. Kieli, joka kuulostaa sangen yksinkertaiselta ja on täynnä toistoja, kertoo minimalistisuudessaan näytelmän henkilöistä paljon. Mustonen on kehittänyt esitystään vuodesta 2005 lähtien. Työ on kannattanut ja sen hedelmät ovat nyt poimittavissa KokoTeatterissa.

Helvetti lähtee perheestä. Meidät kasvatetaan osaksi helvettiä jo lapsena. Vanhemmilla on kasvattajina suuri rooli. Eeron ja Kertun suhteet vanhempiinsa mietityttävät: Eero on riivannut äitinsä kautta pikkusiskoaan Kerttua, Kertulla on mennyt puolestaan välit isänsä kanssa. Kerttu hakee isällistä hyväksyntää vanhemmasta miesystävästään Harrista, kun taas Eero hakee äidillistä tukea Paulasta. Tätä ratkaisua Mustonen korostaa samojen näyttelijöiden näytellessä isää ja Harria sekä äitiä ja Paulaa. Nerokasta ja äärettömän mielenkiintoista!

Mustonen käyttää nerokkaasti mikkejä vieraannuttamisen keinona. Puhumme kahdestaan, mutta kaikki lopulta kuulevat sen. Puhumme kahdestaan, mutta kommunikaatiomme ontuu.
Herkullinen on esimerkiksi Kertun (ihana Elina Hietala) ja Harrin (Teijo Eloranta) yöllinen keskustelu pariskunnan seksielämästä. Kertulla halut kasvavat, mutta Harria ei vaan kiinnosta. "Minulla on tarpeeni, sinun tulee täyttää ne". Mitä helvettiä me ihmiset oikein teemme toisillemme?

Me ihmiset olemme narsisteja. Mustonen nostaa narsismin näytelmänsä pääteemaksi ovelasti. Tematiikkaa käsitellään rikkaasti ja eri tasoilla. Kuinka narsistisius ilmenee eri ihmisissä? Yksi haluaa turpaan, toinen seksiä. Kaipaammeko me lopulta vain toista ihmistä?
Me tarvitsemme toisen ihmisen vain tyydyttämään halumme ja tarpeemme. Mustonen kuitenkin antaa jo palan toivoa näytelmän henkilöille. Huokaisen katsomossa helpotuksesta. Ei tässä maailmassa olekaan kyse vain minusta itsestäni, vaan monista muistakin ihmisistä. Huoahdus kestää vain hetken. Palaamme jälleen alkuun, jolloin sisäinen narsisti saa vallan. Siirrämme katseemme toisesta ihmisestä omaan napaamme. Mikään ei muutu.




























Hyvä ihminen, mene nyt teatteriin! Kuten KokoTeatterin nettisivuilla mainitaan, "voit havahtua elämään"!

En malta odottaa Mustosen seuraavaa työtä. Toivottavasti niitä tulee paljon ja joka paikkaan. Mustonen on helvetin lahjakas. Mustonen on kuningatar. Olen niin innoissani Mustosesta että todennäköisesti kohta halkean.

Käsikirjoitus ja ohjaus Liisa Mustonen // Valosuunnittelu Tiiti Hynninen // Äänisuunnittelu Tuomas Fränti

Rooleissa Elina Hietala, Tommi Eronen, Teijo Eloranta, Tarja Heinula

Kuvat: KokoTeatteri

perjantai 8. helmikuuta 2013

Tampereen Työväen Teatteri: Next to Normal (02.02.2013)


Todellinen pillerisirkus

TTT:n musikaalin ydin hukkuu turhaan yrittämiseen




Tampereen Työväen Teatterissa viime syksynä ensi-iltansa saanut monin verroin palkittu ja ylistetty Broadway-musikaali Next to Normal ei ole sitä tavanomaisinta höttöä, jota maailmalta meille Suomeenkin usein tuutataan. Musikaalin tematiikka ja musiikki ovat kiinni tässä ajassa ja käsittelevät kipeitä aiheita rohkeasti. Brian Yorkeyn ja Tom Kittin tuotos vetoaa ennenkaikkea ihmisen, tässä tapauksessa niin tekijän kuin katsojankin, tunteisiin. Yorkey ja Kitt ovat rakentaneet teoksensa viisaasti; he tietävät oikeat narut, joista vedetään, jotta kansa liikuttuu - ja teoshan toimii.

Tampereen Työväen Teatteriin Next to Normalin on ohjannut Tuomas Parkkinen, jonka aikaisempi musikaaliohjaus TTT:llä oli erittäin taidokas ja koskettava Viiden vuoden rakkaus. Olen iloinen siitä että Parkkinen on valinnut ohjattavakseen uusia musikaaleja, joista hän rakentaa oman näköisiään. Viiden vuoden rakkaus oli yksi vuoden 2011 parhaista esityksistä, joten odotukseni olivat todella korkealla Next to Normalinkin suhteen. Minun täytyy sanoa että sanalla sanoen, petyin pahasti.

TTT:llä on suuri tuotantokoneisto. Siellä pystytään tekemään lähes mitä vaan, se tiedetään. Pienet musikaalit ovat TTT:llä hyvin usein onnistuneet: Tell me on a Sunday ja Viiden vuoden rakkaus olivat molemmat järkyttävän kauniita ja taidokkaita esityksiä. Nyt suuri tuotantokoneisto on iskenyt Next to Normaliin ja tehnyt siitä kaikkea mahdollista pursuavan pillerisirkuksen.

Musikaali kertoo perheestä, jonka Diana-äiti sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Perheen poika, Gabe, on kuollut yli 15 vuotta sitten, mutta Diana ei ole pystynyt päästämään pojastaan irti. Pojan muisto vaikuttaa ja vaikeuttaa Dianan jokapäiväistä elämää: Diana tekee omituisia asioita, unohtaa asioita ja yksinkertaisesti tuntuu olevan aivan sekoamispisteessä.

Perheen isä, Dan, yrittää kaikin voimin seisoa vaimonsa tukena ja perheen tytär Natalie yrittää saada huomiota vanhemmiltaan. Perhekuva on hyvin rikkonainen ja sekava. Kaiken keskiössä ja kaiken huomion saa Diana, joka toki tarvitsee sitä. Muiden täytyy joustaa ja yrittää jaksaa.



















Kun musikaali sisältää suuria tunteita, vaatii se näyttelijöiltään todella tarkkaa työskentelyä. Suhtauduin hieman epäillen roolivalintoihin, etenkin Puntti Valtosen rooliin perheen isänä. Ennakko-odotukseni sain heittää kuitenkin roskakoriin heti ensimmäisen näytöksen jälkeen: TTT:n ensemblesta juuri Puntti Valtonen koskettaa eniten. Valtosen liikuttava ja minimalistinen roolityöskentely kosketti minua jossakin todella syvällä. Valtosen Dan -isä on loppuunpalanut, rakastava ja lämmin isä, joka on kokenut paljon. Jälkikäteenkin kun ajattelen Valtosta ja hänen soolojaan, vesi nousee pakolla silmiin. Kerrassaan loistava musikaalinäyttelijä!

Muut näyttelijät näyttelevät joko ylä- tai alaviritteisesti johtuen kenties puutteellisesta henkilöohjauksesta. Eriikka Väliahde on TTT:n musiikkiteatterinäyttelijöiden kulmakiviä. Väliahde on mielestäni varsin nuori näyttelemään Dianan vaativan roolin ja roolityö vaikuttaakin hieman aliviritteiseltä. En katsojana saa otetta hahmoon ja tuntuu että joko a) Väliahde on väsynyt lähestyvän ensi-illan (Carmen) vuoksi tai b) hän on hahmonsa kanssa hukassa. Diana on hukassa, mutta jos näyttelijäkin on hukassa, niin sitten ollaan liemessä. Väliahde tavoittaa uskomattoman hienon tunnelman ja rauhan ensimmäisen puoliajan kappaleessa Vuoret, jonka aikana kyynelehdin vuolaasti. Toisella puoliajalla Väliahteen ja Kaislakarin (perheen tytär Natalie) kohtaavat oikeasti ensimmäistä kertaa kappaleessa Next to Normal.

Nuorehkojenkin aikuisnäyttelijöiden näytellessä teini-ikäisiä muodostuu yleensä myös ongelmia. Emmi Kaislakari taitavana pianistityttärenä yrittää roolissaan kovasti, mutta mielestäni tulkintaa söi hieman Kaislakarin tumma ja vahva ääni. Toisaalta äidin ja tyttären duetoissa katsoja alkaa leikkimään ajatuksella että kumpi näistä on todellisuudessa tytär ja kumpi äiti; kumpi laulaa vankemmalla ja tummemmalla, elämänmakuisella soundilla ja kumpi heleällä, kauniilla ja nuorella äänellä? Mielenkiintoinen pointti.

Jukka Nylund on erittäin haastavan haasteen edessä perheen edesmenneenä poikana. Rooli on todella haastava ja vaatii tekijältään kokemusta. Nylund laulaa selvästi puhtaimmin ja kauneimmin koko ensemblesta, mutta on näyttelijänä vielä noviisi verrattuna muihin. Näyttelijäntyö on karheaa ja epätasaista, hieman patetiaan vivahtavaa. Henkilöohjauksen puutteellisuus näkyy ehkä selvimmin Nylundissa: Nylundilla on todella kova yritys näyttää tunteita ja liikuttua, mutta se paisuu hieman pusertamiseksi ja yliyrittämiseksi mikä ei ikävä kyllä näyttämöllä näytä aidolta. Mutta sen minkä Nylund näyttelijäntyössään menettää, lunastaa hän takaisein sen ainakin kolminkertaisesti lauluäänellään!

Sekavuus ja liika yrittäminen vaivaavat varsinkin näytelmän ensimmäistä puoliaikaa. Parkkinen ei ole ilmeisesti riittävästi luottanut tarinan ja musiikin voimaan vaan kuvittaa näyttämöllä tapahtumia liikaa. Itse olisin kaivannut selkeämpää ja yksinkertaisempaa otetta. Liialla yrittämisellä peitetään se, mitä jutulla halutaan sanoa. Toisella puoliajalla ohjauksen fokus löytyy paikkapaikoin paremmin ja katsoja poistuu salista itkuisena ja nuhjuisena.

Kaikesta huolimatta itkin toisen puoliajan kokonaan läpi. Teatterissa on jotakin hyvin ihmeellistä ja ihanaa. Rakastan teatteria!


Käsikirjoitus Brian Yorkey // Musiikki Tom Kitt // Suomennos Mikko Koivusalo // Ohjaus Tuomas Parkkinen // Kapellimestari Eeva Kontu // Laulujen harjoitus Jari Leppänen // Harjoituspianisti Maritta Manner // Koreografia Osku Heiskanen // Lavastus ja pukusuunnittelu Kristiina Saha // Kampauksien ja maskien suunnittelu Emmi Lahtinen // Valosuunnittelu Timo J. Mäkinen // Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa Eriikka Väliahde, Puntti Valtonen (vier.), Jukka Nylund (vier.), Emmi Kaislakari, Juha-Matti Koskela, Toni Harhajärvi

Kuvat: Tampereen Työväen Teatteri / Petri Kovalainen

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tampereen Teatteri: Taide (02.02.2013)


Taide yhdistää

Tampereen Teatterin Taide on tarkasti näytelty ja ohjattu



Tampereen Teatteri on tarttunut kevään ensimmäisessä ensi-illassaan Yasmina Rezan varsinaiseen Taide -teokseen. Komedia ystävyksistä, joita taide enemmän tai vähemmän yhdistää, osoittautuu varmasti yhdeksi kevään mielenkiintoisimmista esityksistä.

Taide kertoo kolmen miehen ystävyydestä. Ystävistä Serge on ostanut arvostetun taiteilijan maalaman taulun. Poikkeuksellisen taulusta tekee se, että se on pohjaväriltään valkoinen, johon on maalattu vaaleita yksityiskohtia. Serge saa väristyksiä taulusta, mutta trion kaksi muuta jäsentä eivät oikein tiedä kuinka suhtautuvat tauluun. Tai tietävät, mutteivät ensi alkuun uskalla tuoda mielipidettään julki. Täyttä paskaa, sanoo toinen.

Taide pistää minut ajattelemaan taiteen arvoittamista; onko minulla riittävä taustatieto esimerkiksi arvostella tätä esitystä, tätä taideteosta? Jos sanon jostakin esityksestä "täyttä paskaa", niin mihin vertaan esitystä? Taidehan on mielestäni kokemus. Sananlasku pitänee tässä paikkansa: kauneus (eli taide) on katsojan silmässä.


















Tommi Auvisen ohjaus on tiivis, rento ja tiukasti fokuksessa. Näin viime vuonna Tampereen Teatterissa Auvisen ohjaaman Hiiriä ja ihmisiä, joka oli pateettisuuden multihuipentuma, varma ja tylsä esitys. Nyt Auvisen ohjaus tavoittaa äärimmäisen hyvän rytmin ja näyttelijät ovat varmoja ja luontevia. Kuvailisin näytelmän huumoria hitaaksi ja sitä kautta syttyväksi; mielestäni suomalaisilla teatterilavoilla tällaista näkee aivan liian harvoin. Auvinen luottaa näyttelijöihinsä, mikä näkyy ja tuntuu yleisössä.

Näyttelijät onnistuvat pienieleisyydessään tavoittamaan Rezan komedian tunnelman. Taneli Mäkelä Sergenä on välillä raivostuttavan rauhallinen, mutta silti uskomattoman hauska. Esa Latva-Äijö onnistuu pitämään pintansa Marcina ja Ville Majamaa on sympaattinen Yvan.

Mikko Saastamoisen pelkistetty lavastus tukee näytelmän tematiikkaa ja tarinaa. Näyttämön reunoilla sijaitsevat puolikasvot viestittävät universaalista ongelmasta; me näemme yleensä asiasta vain toisen puolen ja toinen puoli jää usein huomaamatta. Arvostelemme ulkokuorta näkemättä sisälle. Tämä pätee niin ihmisiin kuin taiteeseenkin. Taide -esitykseen pääsee puolestaan sujahtamaan sisään helposti ja vaivattomasti. Taide yhdistää minut katsojana ja näyttelijät teatterintekijöinä. Se lämmittää.

P.S. Suosittelen esitystä etenkin taidealalla työskenteleville, opiskelijoille sekä muuten vaan taidehörhöille. Tämä esitys tiputtaa takaisin maan pinnalle ajattelemaan perusasioita. Ja se on hyvä.


Käsikirjoitus Yasmina Reza // Suomennos Arto af Hällström, Inkeri Kivirikko // Ohjaus Tommi Auvinen // Lavastus Mikko Saastamoinen // Puvut Mari Pajula // Valot Tuomas Vartola // Ääni Simo Savisaari

Rooleissa Taneli Mäkelä (vier.), Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa

Kuvat: Tampereen Teatteri / Harri Hinkka