perjantai 8. maaliskuuta 2013

Välipuheenvuoro: Ohjaajien teatteria

Julistan kevään 2013 teatteriohjaajien kevääksi. Tänä keväänä tähän asti näkemäni esitykset ovat olleet selkeästi ohjaajan teatteria.

Helmikuun aikana tutustuin pieksämäkeläisen Päivällisteatterin Puukkojumalat -esitykseen, amerikkalaisen Yana Rossin ohjaamaan Eurydikeen ja Mika Leskisen uustulkintaan Dostojevskin Kellariloukosta Kansallisteatterissa sekä Miika Murasen musiikkiteatterisovitukseen Niskavuoren naisista Lahden Kaupunginteatterissa.

Teoksia yhdisti ohjaajakeskeisyys. Päivällisteatterin Puukkojumalat on läänintaiteilija Saku Heinosen käsikirjoittama ja ohjaama aikalaiskuvaus entisistä ja nykyisistä pieksämäkeläisistä. Päivällisteatterilla on käytössään vahva ensemble, joka toimii ja hengittää yhdessä. Ensemblen oma intiimi teatteritila luo vaikuttavan jännitteen esitykselle ja päästää katsojan lähelle. Olen nähnyt kymmeniä Päivällisteatterin esityksiä ja voin varmuudella sanoa että Puukkojumalat oli parasta päivällisteatteria. Rytmikästä, rosoista ja mukavan pureskeltavaa teatteria!

Päivällisteatteri uudistaa rohkealla teoksellaan suomalaista musiikkiteatteria. Samaa ei voi sanoa Lahden Kaupunginteatterissa näkemästäni Niskavuoren naisista, jonka Miika Muranen on sovittanut 50-luvun balladiksi. Murasen ohjaus on sekava ja ympätty täyteen hirvittävästi kaikkea. Olen aikaisemmin nähnyt Murasen My Fair Ladyn Jyväskylässä ja tulos oli vähän vastaavanlaista sähellystä. Musiikki tuntuu ympätyltä eikä lavalla työskentelevä pieni ensemble tavoita musiikkiteatterin mahtia ja suuruutta. Niskavuoren naisten näyttelijäntyö on myös säälittävän epätasaista; oikeastaan kunnialla selviytyy ainoastaan Mirja Rädyn koskettavasti näyttelemä vanha emäntä.

Kansallisteatterissa näkemäni Eurydike ja Kellariloukko edustavat myöskin klassikkojen uudelleen tulkintoja. Yana Rossin ohjaama Sarah Ruhlin näytelmä Eurydike (2003) pohjautuu antiikin tragediaan; morsian kuolee hääpäivänä ja aviomies lähtee vaimoaan pelastamaan. Eurydike on haastava näytelmä ja esitys vaatii katsojaltaan paljon. Näin näytelmän ennakon, jonka jälkeen tekijätapaamisessa oli haastateltavan ohjaaja itse. Mieleeni jäi erityisesti kysymys, joka koski näytelmän loppupuolella nähtyä Orfeuksen uutta naisystävää. Eräs katsoja kysyi ohjaajalta että miksi hän lisäsi hahmon näyttämölle, ohjaaja vastasi: "En tiedä. Minusta tuntui vain siltä." Rossin vastaus avasi silmäni. Minun ei tarvitsekaan katsojana tietää kaikkea, voin jättää jotakin arvoituksen varaan. Teatterintekijänä saan puolestani luottaa intuitiooni, minun ei ole tiedettävä kaikkea.
Kokonaisuutena Kansallisteatterin Eurydike on raskas esitys, jota suosittelen teatterin suurkuluttajille. Paljon nykyteatterin piirteitä hyödyntävä esitys puuduttaa välillä, joten toiminnallisuutta jäin esitykseltä kaipaamaan. Ihan ok -fiilis, joka jää esityksestä on hieman tylsä.

Hyvin tekstilähtöinen esitys on myös Kansallisteatterin Willensaunassa näkemäni Kellariloukko. Mika Leskisen ohjaama esitys säilyttää koko esityksensä ajan intensiteettinsä ja pitää katsojan otteissaan. Erityisen kiitettävää on Markku Maalismaan voimakas roolityö kellariloukkolaisena. Kellariloukon ensimmäinen puoliaika on pelkästään Maalismaan monologia, jo siitä aivan huikean suuret aplodit! Maalismaa näyttelee roolinsa äärimmäisen tarkasti, joten kaikki jotka haluavat nähdä/oppia laadukasta näyttelijäntyötä, suunnatkaa äkkiä Willensaunaan!
Toisella puoliajalla fokus hajoaa tarkoituksellakin kun näytelmään tuodaan kaksi muutakin näyttelijää. Välillä huomasin ajattelevani että esitys olisi toiminut parhaiten monologina. Mutta äärimmäisen nautittava esitys oli näinkin! Suosittelen lämmöllä.

Onko todella niin että ohjaajien arvostus alkaa nyt? Ohjaaja nousee selkeämmin esille eikä hän jää muun työryhmän varjoon. Näemmekö Suomessa pian ohjaajien valtaan nousun?

Jännityksellä odotan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti