maanantai 30. syyskuuta 2013

Kansallisteatteri: Metsäjätti (28.9.2013)



















Kuva: Tekla Pohjolainen

Mikä? - Miika Nousiaisen romaaniin perustuva Metsäjätti. Sovitus ja ohjaus Aleksis Meaney.

Kuka tai ketkä? - Kansallisteatteri

Miten? - Metsäjätti kertoo vajaan 3000 asukkaan kokoisesta Törmälästä, 80-luvusta, metallimusiikista ja pojista, joista kasvoi tämän kaiken sekamelskan keskellä miehiä. Janne (Jani Karvinen) työskentelee Metsäjätin tehtaalla duunarina, Pasi (Heikki Pitkänen) taas luo uraa Metsäjätin johdossa. Yhtiön taloudelliset paineet pakottavat sulkemaan Törmälän tehtaan, ja sanansaattajaksi pestataan Pasi, joka palaa kotikonnuilleen vuosien jälkeen.

Mikä onnistui? - Näyttelijät taituroivat lukuisissa rooleissaan kepeästi ja varmasti. Jani Karvinen näyttelee duunarin roolinsa rennosti ja ihailtavan rehellisesti, Heikki Pitkänen on vakuuttava uratykki ja Pirjo Määttä kaksoisroolissaan sopivan tiukkis.
Nuoren ohjaajan, Aleksis Meaneyn, kädenjäljen tunnistaa. Meaney on ohjannut taiten sujuvan ja hyvin rytmitetyn komedian. Myös symboliikka istuu helposti lähestyttävään komediaan sujuvasti.
Katri Renton lavastus on toimiva ja moneen eri tilaan muuntautuva.
Tuntuu että esityksen kaikki palaset loksahtavat kohdalleen!

Mikä taas ei? - Esityksen tehokasta alkua seuraava suvantovaihe tuntuu kestävän läpi ensimmäisen puoliajan. Tehokkaiden leikkausten ja rytmin jälkeen katsoja tipahtaa liian rajusti laahaavaan rytmiin, jossa on näyttelijöillä kannattelemista.

Mitä jäi käteen? - Hyvä fiilis jäi esityksestä! Willensaunassa näkee lähes poikkeuksetta hyviä ja toimivia esityksiä. Ehkä tilassa on jotakin taikaa? Odotan innolla näkeväni Kuningas kuolee- ja Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -esitykset!

Miete/ajatus/kysymys? - Oivaa teatteria miehiltä miehille.

Tähdet? - Neljä tähteä.

Esityksen omat sivut

Teatteri Avoimet Ovet: Vala (28.9.2013)


























Kuva: Mikko Mäntyniemi

Mikä? - Virpi Haataisen kirjoittama ja ohjaama Vala.

Kuka tai ketkä? - Teatteri Avoimet Ovet

Miten? - Teatteri Avoimet Ovet nostaa jälleen suomalaisen naisen parrasvaloihin Avoimille Oville tyypilliseen minimalistiseen tyyliin. Virpi Haataisen näytelmä Vala kertoo aikansa merkittävämmästä vaikuttajasta ja runoilijasta Katri Valasta ja hänen elämästään.
Valan tarina on varsin poikkeuksellinen, jonka keskiössä ovat myös miehet, pikkuveli Erkki (Juhani Rajalin) ja runoilija Olavi Paavolainen (Henry Hanikka).

Mikä onnistui? - Haatainen on rakentanut tekstiinsä useita aikatasoja, jotka leikkaantuvat simultaanisti ja äärimmäisen tarkasti. Esityksen rytmi on tarkkaan hioutunut varsinkin ensimmäisen puoliajan alkupuoliskolla, jolloin ajassa hypitään hyvinkin kiivaasti.
Ella Pyhältö tekee henkeäsalpaavan upean roolityön Katrina. Pyhältö näyttelee vimmaisesti ja varmasti Katria, jonka elämä poukkoilee eri suuntiin. Miesnäyttelijät (Juhani Rajalin ja Henry Hanikka) löytävät varmuutensa toisella puoliajalla, jolloin myös kontakti Pyhällön kanssa nousee uudelle tasolle.
Heini Granbergin pienieleinen lavastus ja puvut korostavat tekstilähtöistä esitystä.

Mikä taas ei? - Esityksen tehokasta alkua seuraava suvantovaihe tuntuu kestävän läpi ensimmäisen puoliajan. Tehokkaiden leikkausten ja rytmin jälkeen katsoja tipahtaa liian rajusti laahaavaan rytmiin, jossa on näyttelijöillä kannattelemista.

Mitä jäi käteen? - Kiehtova taiteilijakuvaus, joka jätti vähän tyhjän olon.

Miete/ajatus/kysymys? - Millä tavalla taiteilijan näköiskuva rakennetaan näyttämölle? Minkälainen matka se on tekijälle?

Tähdet? - Kolme ja puoli tähteä.

Esityksen omat sivut
Teaser
Traileri

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Välipuheenvuoro: Taide vs. raha


Tuottaja ja Taiteilija keskustelivat eräänä päivänä.

Tuottaja: Haluaisin tehdä sun kanssa yhteistyötä.
Taiteilija: Kiva! Onks sulla jotain erityistä mielessä?
Tuottaja: Haluaisin tehä jonkun poikkitaiteellisen esityksen Lasipalatsin aukiolle.
Taiteilija: Ootsä miettiny että mistä tää esitys sit kertois?
Tuottaja: En vielä. Mut haluaisin yhdistää siihen tuotesijoittelua.
Taiteilija: Miks?
Tuottaja: Kokeilumielessä. Ja saataisiin rahoitettua se prokkis niillä tuloilla.
Taiteilija: Ei taidetta ja tuotesijoittelua voi sekottaa keskenään.
Tuottaja: Miksei voi? Telkkarissa ja leffoissa sitä jo hyödynnetään, miksei siis teatterissakin? Mun mielestä nyt on teatterin vuoro.
Taiteilija: Tuotesijoittelu pilaa esityksen. Esitys on aina henkinen kokemus, ei siihen voi lisätä mitään kaupallista. Mä en halua välittää mun katsojille sellasta viestiä että tässä esityksessä nyt jotenkin tuettas jotakin yritystä.
Tuottaja: Sä et nyt ymmärrä tätä. Tää on tulevaisuutta, tää tulee yleistymään. Me voitais olla mukana ensimmäisessä aallossa tekemässä tätä. Mieti miten paljon me saatais näkyvyyttä. Tää kiinnostas taatusti mediaa.
Taiteilija: En mä voi lähtee tähän. Tää sotii mun arvoja vastaan.
Tuottaja: Ei sulla mitään arvoja oo, sä vaan et suostu ymmärtämään tätä mun pointtia tässä. Kuinka sä muuten meinasit että me ylipäätään tehdään mitään ku mistään ei saa nykyään ees apurahoja?
Taiteilija: Ei se oo mun vika. Sä se tuottaja tässä oot.

Tuottaja jäi sanattomaksi, ja yksin.
Kuten aina.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Helsingin Kaupunginteatteri: Kohtauksia eräästä avioliitosta (27.9.2013)















Kuva: Yehia Eweis

Mikä? - Ingmar Bergmanin kirjoittama ja Pasi Lampelan sovittama ja ohjaama Kohtauksia eräästä avioliitosta.

Kuka tai ketkä? - Helsingin Kaupunginteatterin esitys Studio Pasilassa. Lavalla Merja Larivaara ja Eero Aho.

Miten? - Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta on eräs maailman tunnetuimpia parisuhdekuvauksia. Näytelmä on rakennettu nerokkaasti ja Bergman on poiminut yhden pariskunnan elämän tärkeimmät kohtaukset. Näytelmän fokus on ihailtavan kirkas ja selkeä: onnellisen avioelämän takaa paljastuu epäonnisuutta ja turhautuneisuutta, jota on päästävä pakoon. Näytelmän voisi kiteyttää ikiaikaiseen lausahdukseen "on lähdettävä kauas, jotta näkee lähelle".
Olen nähnyt useita Pasi Lampelan klassikko-ohjauksia (mm. Niin helppoa on rakkaus, Viettelyksen vaunu, Hyvää yötä, äiti), joten Lampelan tyyli on minulle entuudestaan tuttu.
Markus Tsokkinen on lavastanut Studio Pasilan näyttämön hyvin markustsokkimaisesti, minimalistisesti ja symbolistisesti. Tsokkinen vastaa myös näytelmän pukusuunnittelusta.

Mikä onnistui? - Eero Aho ja Merja Larivaara ovat tasapainoinen pariskunta ja toimiva vastapari. Lampela on rytmittänyt esityksen hyvin, ja rytmi on hyvin myös näyttelijöillä hallussa. Esitystä seurattaessa herää ajatus täydellisestä luottamuksesta ja työilmapiiristä, joka on luultavasti vallinnut ohjaajan ja näyttelijöiden välillä. Ja vahva ihmissuhdedraama tarvitsee juuri sellaista toimiakseen.
Tsokkisen lavastus toimii, ja antaa tilaa esityksen vahvalle näyttelijäntyölle.

Mikä taas ei? - Näytelmä lähti kovin laiskasti liikkeelle, ja esityksen turruttavan hidas tempo tuntui välillä puuduttavalta. Näyttelijäntyö luisuu toisinaan ikävästi patetian puolelle mikä uuvuttaa. Esityksen väkivaltakohtaukset tuntuvat hyvin teatterimaisilta ja teennäisiltä.
Tämä esitys ei vain imaissut minua mukaani, ja uskon sen johtuvan siitä etten kuulu esityksen pääasialliseen kohderyhmään. Olisin toivonut samaistuvani näytelmän henkilöihin, mutten päässyt lähelle. Lähimmäksi pääsin toisen puoliajan alussa, jolloin tuntui että näyttelijät olisivat löytäneet selkeästi yhteisen suunnan.

Mitä jäi käteen? - Mielenkiintoisia ajatuksia, ja myöhemmin myös keskustelua teatterista ja sen kokemisesta. Katsomiskokemus oli sinänsä positiivinen että tajusin uusia asioita teatterista.
Jäin odottamaan monta kertaa että näyttämöllä oleva pariovi avattaisiin. Ei sitä avattu. Marianne ja Johan ovat jumissa eivätkä pääse eteenpäin. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Ovatko he onnellisia?

Miete/ajatus/kysymys? - Teatteri on mielenkiintoinen ja monipuolinen laji. Ja draama on upea lajityyppi.

Tähdet? - Kolme tähteä kokonaisuudesta, ajatuksista ja keskusteluista.

Esityksen omat sivut
Traileri

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Korjaamo Teatteri: Miehen kuolema (20.9.2013)




















Kuva: Korjaamo Teatteri

Mikä? - Miko Kivisen käsikirjoittama ja Leea Klemolan ohjaama Miehen kuolema.

Kuka tai ketkä? - Korjaamo Teatteri ja Tanssiteatteri Minimi. Esitykset syyskuussa Korjaamolla, lokakuusta lähtien Minimillä.

Miten? - Miko Kivinen on kirjoittanut tanssiteatteri Minimille ja Korjaamo Teatterille groteskin esityksen miesten ja naisten ainaisesta suhteesta. Leea Klemolan liittyessä mukaan tiimiin on lupa odottaa mielenkiintoista ja taatusti erilaista esitystä. Kivisen näytelmä kertoo Pentistä (Antti Lahti) ja Liisasta (Johanna Keinänen), jotka odottavat ensimmäistä lastaan. Avioliitto rakoilee ja Liisa löytää tukea vieraasta naisesta (Liisa Ruuskanen), johon Penttikin on iskenyt silmänsä. Liisan ja naisen suudelma muuttaa kaiken: Liisa tajuaa että haluaa kasvattaa tulevan lapsensa naisen kanssa. Pentin elämä muuttuu kertarykäyksellä, ja suomalaiselle miehelle tyypillinen alamäki alkaa. Absurdeja tapahtumia vie eteenpäin Kivisen näyttelemä kertojahahmo Kuolio.

Mikä onnistui? - Kivisen teksti ja Klemolan ohjaus kulkevat käsi kädessä: Kivisen teksti antaa impulsseja Klemolan raikkaalle ohjaukselle ja lopputulos on mieletön groteski farssi.
Klemolan monipuolinen tyyli avautuu katsojalle pikkuhiljaa: Klemola liioittelee, hätkähdyttää ja viihdyttää. Tyylissä ei ole mitään rikkinäistä vaan kaikki toimii. Esitystä on suorastaan ilo seurata.
Erkki Saaraisen lavastus täyttää Korjaamon Kulmasalin upeasti. Saarainen on ratkaissut useat tapahtumapaikat yhdellä lavaste-elementillä, jonka pyörittäminen rytmittää esitystä hienosti.
Ensemble on tasavahva. Lahti, Keinänen ja Ruuskanen vakuuttavat liikekielellään, Kivinen verbaalitaidoillaan. Herkullisimpia kohtauksia ovatkin Kivisen avautumiset ja kommentoinnit. Jukka Horsmanheimon esittämä Pentin ja Liisan poika pitkine mustine hiuksineen on ehkä hulvattominta mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Pojan hiippaillessa salaperäisesti näyttämöllä en voinut pidätellä nauruani: Klemolan huumori upposi äärimmäisen hyvin.
Yleensä inhoan teatteriesityksissä puheita näyttämön ja katsomon välisen kuilun poistamisesta, mutta tässä esityksessä se toimii. Kuolion avautuminen kakkospuoliajan alussa kaataa viimeistään viimeisetkin raja-aidat - ja tämä jos mikä on harvinaista suomalaisessa teatterissa! Avautumisen jälkeen esitystä seuraa turvallisin ja varsin avoimin mielin, vailla jännitystä.

Mikä taas ei? - Toisinaan esitys meni aivan yli hilseeni, mutten antanut sen häiritä. Hyväksyin sen etten ymmärrä kaikkea ja annoin esityksen virrata täysillä tajuntaani.

Mitä jäi käteen? - Klemola ja Minimi tarjoavat varsin hersyvän ja toimivan esityksen. Tämän jälkeen haluaa jo pian nähdä Klemolan töitä lisää!

Miete/ajatus/kysymys? - Groteskia teatteri lisää Suomeen!

Tähdet? - Neljä tähteä, rok!

Traileri
Esityksen omat sivut

Hämeenlinnan Teatteri: Näyttelijätär (21.9.2013)




















Kuva: Tommi Kantanen / Hämeenlinnan Teatteri

Mikä? - Ritva Oksasen 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys Näyttelijätär

Kuka tai ketkä? - Hämeenlinnan Teatteri

Miten? - Näyttelijätär on Outi Poppin käsikirjoittama läpileikkaus Ritva Oksasen 50 vuotta kestäneestä näyttelijäurasta. Poppin käsikirjoitus yhdistää Oksasen muisteloita, merkittäviä teatterirooleja ja mieleenpainuvimpia biisejä.

Mikä onnistui? - Ritva Oksanen on suomalaisen teatterin grand old lady. Yhä viidenkymmenenkin näyttämöllä olon jälkeen Oksanen pystyy täyttämään karismallaan koko tilan.
Oksasen vahvuudet esiintyjänä ovat mittavat: varma ja latautunut olemus,

Mikä taas ei? - Esityksen dramaturgia on heikko. Vaikka tekstinäytteet eri esityksistä ovat tärkeitä ja kertovat Oksasen uran eri vaiheista, eivät ne uppoudu vaivatta kokonaisuuteen. Käsikirjoituksessa häiritsee myös pieni epäaitous: välillä tuntuu että Ritva Oksanen näyttelee Ritva Oksasta ja esitys jääkin hieman etäiseksi. Olisin mielelläni kuunnellut Oksasen itsensä kertomia mainioita tarinoita urastaan, huipuista ja kuopista. Nyt kokonaisuus jää irralliseksi hahmotelmaksi. Ritva Oksasen kaltainen ikoni olisi ansainnut enemmän.

Mitä jäi käteen? - Huomasin liikuttuvani kun Oksaselle myönnettiin Suomen Näyttelijäliiton kunniajäsenyys. Onnittelujen aikana tunnelma salissa oli välitön, lämmin ja nöyrä.

Miete/ajatus/kysymys? - Tarvitsemme Ritva Oksasen kaltaisia teatteri-ikoneja.

Tähdet? - Kolme tähteä ja miinus.

Esityksen omat sivut

maanantai 16. syyskuuta 2013

Tampereen Teatteri: Les Misérables (14.9.2013)



















Kuva: Harri Hinkka

Mikä? - Maailmalla menestystä niittänyt musikaali Les Misérables.

Kuka tai ketkä? - Tampereen Teatteri ja lukuisat vierailijat.

Miten? - Tampereen Teatteri on tarttunut valtavaan haasteeseen - ja millä ammattitaidolla! Parisen vuotta sitten Åbo Svenska Teaternissa nähty Les Misérables on nyt "siirretty" Tampereelle, jossa sitä esitetään suomeksi. Suunnittelijatiimi on jotakuinkin sama, rooleissakin nähdään vanhoja kasvoja, mutta uusia tuttavuuksia.

Mikä onnistui? - Ensimmäisen kerran kun kuulin Tampereen Teatterin tarttuvan yhteen maailman suosituimpaan musikaalin, epäilin heti toteutuksen toimivuutta. Nyt minun täytyy nöyränä poikana todeta, että näin viime lauantaisessa Tampereen Teatterin ensi-illassa toimivimman ja laadukkaimman musikaalin mitä olen koskaan nähnyt. Olen edelleen niin innoissani esityksestä etten tiedä mistä edes aloittaisin!
Tampereen Teatterin Les Misérables vakuuttaa ennen muuta varmuudellaan ja ammattitaitoisilla tekijöillään. Georg Malviuksen ohjaus on äärimmäisen kompakti, intensiivinen ja toimiva. En löydä ohjauksesta mitään puutteita! Ohjauksen nerokkuuden huomaa ennenkaikkea lapsinäyttelijöistä, jotka ovat huikaisevan hyviä: etenkin Sampo Lintulan rooli Gavrochena oli uskomattoman hyvä. Luultavasti leukani loksahti niin syvälle lattiaan kun Sampo astui ensimmäisen kerran lavalle ja esitti biisinsä ammattilaisen elkein. Samposta tullaan kuulemaan vielä! Filmaattisten lapsinäyttelijöiden lisäksi musikaalissa pääsevät loistamaan nuoret teatterialan ammattilaiset. Javertin roolissa nähtiin lauantaisessa ensi-illassa teatterikorkeakoululainen Jonas Saari, joka paikkasi sairastunutta Sören Lillkungia - ja kuinka upeasti Saari paikkasikin! Saari nousee intensiivisellä tulkinnallaan suomalaisten musiikkiteatteriosaajien kärkeen. Saaren tumma ääni sopii Javertin rooliin, ja voin povata hänelle suuria musiikkiteatterirooleja jatkossakin. Nuorista esiintyjistä myös Samuel Harjanne (Enjolras), Saara Lehtonen (Éponine) sekä Sarah Nedergård (Cosette) jäävät myös mieleen.
Tero Harjunniemi kannattelee musikaalia Jean Valjeanin haastavassa roolissa. Harjunniemen puhdas tenori soi uskomattoman kauniina, sellaisena jota ei ole aikaisemmin suomalaisilla musikaalinäyttämöillä kuultu. Harjunniemen roolityö jää ehdottomasti historian kirjoihin!
Musikaalin musiikkikohtaukset ovat henkeäsalpaavan upeita. Ensemble on harjoitettu niin järjettömän hyvin että kuorokohtauksia olisi kuunnellut enemmänkin.
Ellen Cairnsin suunnittelema lavastus ottaa hyvin huomioon Tampereen Teatterin päänäyttämön. Cairnsin moniuloitteinen lavastus yltää jopa katsomoon asti! Suuren musikaalin lavastaminen piskuiselle näyttämölle on uroteko. Myös puvustus vakuuttaa ja toimii.
Esitys on kokonaisvaltainen taideteos, joka iskeytyy syvälle. Esitys vakuuttaa niin etten huomannut edes itkeväni, en yksinkertaisesti pystynyt siihen. Olin ja olen edelleen haltioitunut.

Mikä taas ei? - No jos yritän nyt löytää jotakin nipottamisen aihetta niin minua häiritsi hieman tekstitys. Huomasin jumittuvani tuijottamaan tekstitystä kun olisin halunnut nauttia täysillä pelkästä esityksestä. Lisäksi näyttämöllä käytettiin selvästi led-heittimiä, joiden himmentäminen on hivenen ongelmallista... Mutta tämä on jo maailman pienimmän pilkun viilaamista... ;)

Mitä jäi käteen? - Tampereen Teatteri ylittää odotukset sataprosenttisesti. Uskomattoman ylpeä fiilis koko teatterista ja tekijöistä!

Miete/ajatus/kysymys? - Teatteri on upeaa. Rakastan teatteria!

Tähdet? - Tähtiä täydet viisi. Kerrassaan upea ja mieleenpainuva musikaalielämys tuntui!

Esityksen omat sivut

Ahaa Teatteri: Viidakkokirja (14.9.2013)



















Kuva: Petri Kivinen

Mikä? - Rudyard Kiplingin klassikkoon perustuva Antti Mikkolan dramatisoima ja ohjaama Viidakkokirja.

Kuka tai ketkä? - Ahaa Teatteri

Miten? - Ahaa Teatteri jatkaa vallitsevaa trendiä ja on tehnyt vanhasta klassikosta tuoreen dramatisoinnin. Dramatisoinnin takana on ohjaaja-näyttelijä Antti Mikkola, jonka aikaisempi työ (aikuisille suunnattu Kuningatarleikit) vetosi minuun todella! Pidin esityksestä mielettömästi ja niillä odotuksilla lähdin myös Ahaaseen. Ahaan näyttämölle on rakennettu tiivis ja kompakti esitys kauniista tarinasta. Tulkinta on pelkistetty ja viitteellinen eikä se mielestäni aliarvioi lapsikatsojaa (esityksen suositusikä on yli 5 v.), jopa ehkä päinvastoin. Esitys onkin suunnattu selvästi vanhemmille lapsille, mikä sekin on hyvä asia!

Mikä onnistui? - Mikkolan dramatisointi on tiivis ja tehokas. Varsinkin esityksen alku on toimiva, ja Timo Saaren koreografia rytmittää kokonaisuutta mukavasti.
Hahmoista mieleen jäävät etenkin Karoliina Vanteen ja Ilona Chevakovan pirteät apinat, joiden liikekieli ja elehdintä piristävät varsin tummahkoa kokonaisuutta.
Eero Auvisen valosuunnittelu ja Nuutti Vapaavuoren äänisuunnittelu on äärimmäisen toimivaa, ja tukee tarinankerrontaa.

Mikä taas ei? - Sanna Ponkin puvustus on mielestäni outo: näyttelijät on puvustettu outoihin härpäkkeisiin, jotka eivät miellytä silmääni. Eläinhahmot on tehty "hieman sinnepäin", eli ne jäävät ikävästi puolitiehen (toim. huom. aikaisemmassa lastenteatteripostauksessani pohdin tätä samaa asiaa, eli miksi lastenteatteri jää usein puolitiehen?). Olen nähnyt Ahaassa muutamia erittäin kivoja lasten ja nuorten juttuja, joten ehkä tämä oli vain pieni takaisku.
Esityksen näyttelijäntyö on epätasaista, ja välillä tuntuu jopa siltä että esitys etäännyttää katsojansa eli katsoja jää täysin ulkopuolelle ja tipahtaa ulos tarinasta. Tästä seuraa että katsojaa ei jaksa enää kiinnostaa näyttämön tapahtumat, ja katsoja tippuu kärryiltä hetkeksi.

Mitä jäi käteen? - Lähdin jälleen lastenteatteriesityksen jälkeen pettyneenä kotiin. Uskoni lastenteatteriin horjuu. Lisäksi minun on mainittava edessäni istuneista kahdesta rouvasta, jotka keskustelivat ennen toisen puoliajan alkua. Hetken keskustelua kuunnellessani (ja hieman ärsyyntyessäni) pyysin rouvia napakasti lopettamaan keskustelemisen, minkä he tekivätkin. Harmittavan usein törmää juuri näihin teatterin suurkuluttajiin, vanhempiin rouviin, jotka pulpattavat kesken esityksen jotakin epämääräistä, ja näin ollen häiritsevät muiden katsomiskokemusta. Tämä ei ole  missään nimessä Ahaan vika, mutta halusin nostaa tämän asian kuitenkin esille. Ajatuksena "kunnioita muita katsojia" jäi siis mieleeni, ja aion pitää huolen että jatkossa ainakin itse annan muille täydellisen katsomisrauhan.
Ennen esityksen alkua yleisöä kiellettiin astumasta mustalle matolle koska se voi olla hengenvaarallista (näyttelijät tanssivat avojaloin lattialla). Mielestäni huomio oli tärkeä ja hyvä, mutta olisiko "kiellon" voinut ilmaista toisin, tekemällä asian mielenkiintoiseksi esimerkiksi liittämällä punaisen maton jotenkin esityksen tematiikkaan? En tiedä, kunhan jäin miettimään. :)

Miete/ajatus/kysymys? - Haluan uskoa että Mikkola pystyy parempaankin. Mikkolan Kuningatarleikit oli niin tajuttoman hyvä, joten kyllä jätkä osaa.

Tähdet? - Tähtiä vain kaksi. :(

Esityksen omat sivut.


sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Aleksanterin Teatteri: Melomista (12.9.2013)




















Kuva: Johnny Korkman

Mikä? - Aku Hirviniemen monologi Aleksanterin Teatterissa sekä kiertueella.

Kuka tai ketkä? - Kyseessä on yhteistuotanto, tuottajina Kulttuurikone, Tuotantoyhtiö Hihhihhii Oy sekä Aleksanterin Teatteri.

Miten? - Antti Leikaksen teokseen "Melominen" perustuva teatteriesitys on saanut (luonnollisesti) muodokseen monologin. Aku Hirviniemi nähdään esityksen väsyneenä perheen isänä, joka yrittää yksinkertaisesti selvitä arjesta hengissä. Kari Paukkusen ohjaama esitys viihdyttää ja herättää ajatuksia. Mielenkiintoista on nähdä myös Hirviniemestä uusia piirteitä; kaiken ei tarvitse olla pelkkää hassuttelua tai perustua naaman vääntelemiseen. Hirviniemi osaa myös koskettaa - en voinut olla liikuttumatta esityksen loppukuvassa (kts. yläkuva).

Mikä onnistui? - Aloitan kehut itse Hirviniemestä. On suuri vääryys ettei Hirviniemeä nähdä useammin teatterin lavalla! Hirviniemen monipuolinen ilmaisu ja rytmitaju korostuvat etenkin monologissa, ja Hirviniemi selviytyy urakasta oikein hyvin.
Kari Paukkusen ohjaus on tarkka ja toimiva: rytmi pysyy kasassa hyvin ja on riittävän monipuolinen.
Kari Paukkusen ja Kalle Ropposen lavastus on niukka mutta äärimmäisen toimiva. Ropposen valosuunnittelulla puolestaan on suuri rooli visuaalisen ilmeen luomisessa. Nerokkaimpana näyttämöllisenä ideana (pitkiin aikoihin!) pidän piirtoheittimen hyödyntämistä varjojen ja illuusioiden luomisessa.
Hirviniemi kannattelee esitystä hyvin, ja esitys päättyykin kysymykseen: nytkö tämä jo loppui? Esitystä olisi siis seurannut mielellään pidempäänkin!

Mikä taas ei? - Kakkospuoliaika lähtee vauhdilla liikkeelle mutta tämän jälkeen monologin fokus hieman haparoituu, ja pitkät tekstiosuudet tuntuvat hieman puuduttavilta. Muita haittapuolia on vaikea löytää varsin varmasta ja laadukkaasta esityksestä!

Mitä jäi käteen? - Varsin toimiva kokonaisuus! Hirviniemi osoittaa olevansa monipuolinen näyttelijä - myös teatterin lavalla.

Miete/ajatus/kysymys? - Ymmärrän tämän esityksen nähtyäni isyyttä hieman paremmin.

Tähdet? - Tähtiä neljä ja plussa päälle. Hyvä fiilis ja laadukasta teatteria!

Esityksen omat sivut
Esitys vierailee tänä syksynä myös mm. Tampereen Teatterissa.

torstai 12. syyskuuta 2013

Teatterikorkeakoulu: Deleted Scenes (11.9.2013)


Mikä? - Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja ohjaama Deleted Scenes absurdi kauhukomedia Teatterikorkeakoulun teatterisalissa.

Kuka tai ketkä? - Teatterikorkeakoulun ja Aalto-yliopiston opiskelijoista koostuvan työryhmän yhteistuotos.

Miten? - Nerokkaassa vuorimaisemassa esitetty esitys kertoo brittiläisestä luontodokumentin tekijästä ja hänen seurueestaan villin luonnon armoilla. Käsikirjoitus on saanut inspiraationsa vanhasta kilpisjärveläisestä kansansadusta, joka kertoo Ylva-Lin ja ahma kohtaamisesta. Tarinan mielenkiintoisin koukku on ihmisen metamorfoosi: ihmisestä tulee eläin, eläimestä ihminen. Tuntuu että perusajatuksena on ollut "kun lähdet Lappiin, et tule sieltä koskaan samanlaisena takaisin". Tai ehkä et pääse sieltä koskaan takaisin... Hmm... Esitys herätti kovasti mielenkiintoisia ajatuksia!
Käsikirjoitusta ovat Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelijat laatineet yhdessä, päävastuun esitysdramaturgiasta on kuitenkin ottanut Juho Gröndahl. Käsikirjoituksesta on aistittavissa myös jotenkin Leea Klemolan (dramaturgian ohjaava opettaja) panos ko. teokseen.

Mikä onnistui? - Esitys oli toteutettu visuaalisesti komeasti. Lavastus, valosuunnittelu ja äänisuunnittelu toimivat vallan upeasti, ja osoittivat sen kuinka taitavia visualisteja suomalaiselle teatterikentälle on siirtymässä. Myös pääroolissa nähty Seidi Haarla tulkitsi roolinsa erinomaisen esimerkillisesti. Haarlan roolityöskentelyä oli ilo seurata!

Mikä taas ei? - Mielestäni esityksen rytmi oli vähän turhankin väljä ja löysä. Tuntui että esitys kesti pidemmältä kuin todellisuudessa (1 h 15 min, ei väliaikaa). Pitkät hiljaiset jaksot eivät jaksaneet oikein kantaa hirvittävän pitkälle. Esityksessä puhuttiin myös kolmea kieltä mikä aiheutti pieniä vaikeuksia.
Esityksen epätasainen näyttelijäntyö johtui taas siitä etteivät kaikki esiintyjät ole näyttelijäopiskelijoita, vaan lavalla nähtiin myös dramaturgi-, tanssija- ja koreografiopiskelijoita.

Mitä jäi käteen? - Hieman sekava olo jäi tästä. Toisaalta esityksessä oli hyviäkin hetkiä.

Miete/ajatus/kysymys? - Kivaa nähdä pitkästä aikaa teatterikorkeakoululaisten töitä. :)

Tähdet? - Kaksi tähteä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

OLO ensemble: Peter Pan (10.9.2013)

Mikä? - Ritva Holmbergin kirjoittama, Jukka Linkolan säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama Peter Pan -musikaali Teatterimuseolla.

Kuka tai ketkä? - Nuoret teatterialan ammattilaiset ja ilmeisesti OLO Ensemble? Teatterimuseo? Useita yhteistyökumppaneita joka tapauksessa!

Miten? - Teatterimuseon pieni lava on ahdettu täyteen musiikkia, laulua ja vauhdikkaita koreografioita. Jopa niin täyteen että katsomossa alkaa ahdistamaan. Juulia Tapolan ohjaus tuntuu luottavan pienen tilan täyttämiseen eli korostettuun ilmaisuun ja vauhdikkaaseen liikkeeseen. Vision toisaalta ymmärtää, tehdäänhän tässä teatteria lapsille (näinpä juuri). Meininki Teatterimuseon maailman pienimmällä näyttämöllä on kuitenkin välillä niin vauhdikasta että se muuttuu sekavan ja suttuisen näköiseksi. Ensimmäinen puoliaika kestää tunnin (mielestäni liian pitkään, onhan kyseessä lastenjuttu), toinen noin puoli tuntia. Mikäli tila olisi ollut isompi, esitystä olisi jaksanut katsoa helposti kaksikin tuntia, mutta pienessä tilassa väkertäminen alkaa vain ahdistamaan.
Suuri tarina, mutta liian pieni näyttämö. Tästä syntyy eittämättä ristiriita.

Mikä onnistui? - Tapola hyödyntää ohjauksessaan nerokkaasti varjoteatteria, ja se sopiikin esityksen tarinankerrontaan hyvin. Teos itsessään on myös mainitsemisen arvoinen: Jukka Linkolan musiikki ja Jukka Virtasen sanat saavat kyynikonkin hymyilemään! Ville Kyttälän johtama viisihenkinen orkesteri kuulostaa myös hyvältä intiimissä tilassa.
Taina Ilmarisen koreografia sopii musikaalin henkeen hyvin ja luo toisinaan tilanteisiin sujuvan rytmin.

Mikä taas ei? - Lähden taas liikkeelle Tapolan ohjauksesta: musikaalin henkilöohjaus oli puutteellista, lähes olematonta. Nuorilla näyttelijöillä tuntuu olevan valtava näyttämisen halu mikä ilmentyy ylienergisellä ja ilveilemisen täyteisellä näyttelemisellä, mutta ikävä kyllä sillä ei pitkälle pötkitä. Haluaisinkin heittää kysymyksen ilmoille: pitääkö aina näytellä sata lasissa? Ja kun tehdään lastenteatteria, miksei lapsille voisi näytellä ihan samalla tavalla kuin aikuisillekin? Ovatko lapset tosissaan niin tyhmiä että näyttelijän täytyy korostaa naamanäyttelemisestä huomattavasti enemmän kuin aikuisyleisölle? Tämäntyyppinen näytteleminen, jossa näyttelijä saa yleisön kokemaan itsensä tyhmäksi, on ikävän yleistä Suomessa - jopa laitosteattereissa. Enpä muista nähneeni montaa lastennäytelmää, jossa lapsille näytellään kuin aikuisillekin, kunnioituksella.
Ohjauksen puutteet eivät rajoitu henkilöohjaukseen: esityksen rytmi on myös pahasti pielessä. Tapola pitää esityksessä yllä hirvittävän kovaa rytmiä, joka kostautuu sitten niissä suvantokohdissa. Yleisö ei jaksa keskittyä kun esityksen rytmi pomppaa ääripäästä toiseen. Tasaisempi rytmi olisi sallinut helpommin voimakkaammat rytmin vaihtelut, ja katsojakin pysyisi perässä.
En ymmärtänyt käsinukkien hyödyntämistä. Esityksen nukkenäyttelminen oli kömpelöä, ja tuntui että nuket olivat vain turha lisä jo täyteen sullotussa kokonaisuudessa.
Visuaalinen ilme oli niukka ja köyhä.

Mitä jäi käteen? - Pettynyt olo esitykseen ja toteutukseen. Musiikki jätti kuitenkin positiivisen kuvan.

Miete/ajatus/kysymys? - Miksi näitä uusia, toimivia komedioita ei tehdä Suomessa useammin?

Tähdet? - Kaksi tähteä, ja nekin äärimmäisen hyvästä musiikista.

http://peterpan.fi

maanantai 9. syyskuuta 2013

Helsingin Kaupunginteatteri: Carnage (9.9.2013)



















Kuva: HKT

Mikä? - Yasmina Rezan kirjoittama Carnage. Lilla Teaternin suomenkielisen version 3. pääharjoitus, ensi-ilta 13.9.2013. Esitystä esitettiin aikaisemmin Lillanin näyttämöllä ruotsiksi.

Kuka tai ketkä? - Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern.

Miten? - Mikä vauhti ja meininki Lillanin intiimillä lavalla onkaan -vau! Tiina Lymin ohjaus on tarkasti rytmitetty absurdi komedia illanvietosta, joka saa käsittämättömät mittasuhteet. Näyttelijänelikko (Jonna Järnefelt, Minna Haapkylä, Pekka Strang ja Carl-Christian Rundman) pelaa saumattomasti yhteen ja sitä on äärimmäisen ihastuttavaa seurata. Yasmina Rezan näytelmä on rakennettu uskomattoman nerokkaasti, ja ihastuin tekstiin jo vuonna 2009 nähdessäni TTT:n tulkinnan (toim. huom. kulki silloin nimellä Vihan jumala), joka toimi sekin. Tämänkaltaisia, hyvin kirjoitettuja komedioita, pitäisi nähdä Suomen näyttämöillä enemmänkin!

Mikä onnistui? - Yasmina Rezan teksti on vain täyttä rautaa: hillittömiä ja yllätyksellisiä juonenkäänteitä sekä herkullista sanailua sisältävä näytelmä toimii yksinkertaisuudessaan täydellisesti, ja Tiina Lymi osoittaa ohjauksellaan nousevansa kotimaisten komediaohjaajien kärkeen. Lymin ohjauksessa näyttelijät tavoittavat käsinkosketeltavan kiusalliset tilanteet niin aidosti, ettei voi kuin nauraa - ja kovaa. Kaiken lisäksi Järnefelt, Haapkylä, Strang ja Rundman näyttelevät ilolla, päämäärätietoisesti ja aidosti - joten mikäs siinä on katsellessa?

Mikä taas ei? - Teksti jäi hetkittäin junnaamaan paikalleen ja naisnäyttelijät sortuivat hieman ylilyönteihin känninäyttelemisessä, mutta ei se haittaa: laitetaan ylilataus lähestyvän ensi-illan piikkiin!

Mitä jäi käteen? - Kevyt ja mukava olo - tällaisen olon kun saisi useamminkin!

Miete/ajatus/kysymys? - Miksi näitä uusia, toimivia komedioita ei tehdä Suomessa useammin?

Tähdet? - Tähtiä annan täydet viisi! :--)

http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=carf&lang=fi

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Tampereen Työväen Teatteri ja Teatteri Siperia: Mestarietsivä Kalle Blomkvist (7.9.2013)



























Kuva: Harri Hinkka

Mikä? - Astrid Lindgrenin kirjaan perustuva lastennäytelmä Mestarietsivä Kalle Blomkvist. Kotimainen kantaesitys.

Kuka tai ketkä? - Tampereen Työväen Teatteri ja Teatteri Siperia

Miten? - Lastenteatteri on haastava laji. Otso Kautto on sanonut ettei lastenteatterin tekeminen eroa muusta teatterintekemistä mitenkään. Lapset ovat vain välittömämpiä sillä lapset näyttävät tunteensa heti. Aikuiset puolestaan saattavat peittää tylsistymistään. Lauantaisessa Mestarietsivä Kalle Blomkvistin ensi-illassa en voinut peitellä tylsistymistäni.
Iiristiina Varilon ohjaus Lindgrenin klassikosta muuntautuu varsin menevän ja toimivan alun jälkeen paikoitellen puuduttavaksi lastenteatteriksi. Esityksen dramaturgia on suorastaan tylsistyttävä ja visuaalinen kerronta köyhää. Myös näyttelijäntyö jää paikoin falskiksi - ja kysymys kuuluukin, missä syy? Eikö lastenteatterin tekeminen ole juuri terapeuttista ja hauskaa teatterileikkiä?
Ikäväkseni TTT:n ja Teatteri Siperian lastenteatteriesitys kompastuu juuri lajityyppiinsä. Esitys ei löydä perusvirettään ja sortuu kliseiseen lastenteatterin tekemiseen.

Mikä onnistui? - Vaikka tarina itsessään ei sisällä suurempia juonellisia koukkuja tai toiminnallisuutta, tuo osa näyttelijöistä esitykseen kivaa meininkiä ja energiaa. Marika Heiskanen, Riikka Papunen ja Jerry Mikkelinen näyttelevät riemulla, tarkasti ja aidosti. Etenkin Mikkelisen roolivaihdot poliisin ja roiston välillä ovat kerrassaan herkullisia ja toimivia, eikä Mikkelinen sorru rooleissaan ylilyönteihin. Dramaturgisesti onnistuneena pidän kertojan hyödyntämistä, joka jaksottaa ja rytmittää hyvin näyttämön tapahtumia. Kohtausten vaihdot olivat muutenkin napakoita ja kivan koreografisia. Koreografisuutta olisi ollut kiva nähdä kohtauksissakin.

Mikä taas ei? - Näyttelijäntyö oli paikoitellen epätasaista, ja etenkin Karoliina Blackburn ja Ilkka A. Jokinen sortuivat ylilyönteihin. Jokisen näyttelemä naapurin täti oli mielestäni huonolla maulla toteutettu hahmo, joka ei jaksanut naurattaa kuin tasan sen yhden kerran. Koko näyttelijäensemble oli täynnä energiaa ja latausta, mutta energia ei oikein missään vaiheessa riittänyt katsomoon asti: kontakti yleisöön oli puutteellista tai toisinaan alleviivaavaa - ja se ei tunnu katsojasta hyvältä.
Esityksen alku lupaili mukavaa teatterileikkiä, mutta miksei ajatusta viety loppuun asti? Teatterileikki olisi voinut toimia koko esitystä kokoonpanevana teemana, mutta nyt leikkimielisyys jäi vain alkuun.

Mitä jäi käteen? - Valitettavan tylsä lastenteatteriesitys, jossa ei ollut katsojan kaipaamaa jännitystä. Liian lässy esitys, pettynyt olo.

Miete/ajatus/kysymys? - Miksi lastenteatteri jätetään usein puolitiehen? Onko lastenteatterin tekeminen pakkopullaa laitosteattereille?

Tähdet? - Tähtiä kaksi ja miinus.

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=f875kszsV6c
http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/mestarietsivä-kalle-blomkvist

Tampereen Työväen Teatteri: Prinsessa (7.9.2013)



















Kuva: Petri Kovalainen / TTT

Mikä? - Arto Halosen menestyselokuvaan pohjautuva musikaali Prinsessa.

Kuka tai ketkä? - Tampereen Työväen Teatteri

Miten? - Pirjo Toikan ja Arto Halosen käsikirjoittama Prinsessa ei siirry vaivatta elokuvasta musikaaliksi. Elokuvan ja teatterin kerrontatavat ovat valtavan erilaiset; teatterissa ei päästä tekemään lähikuvia tai nopeita leikkauksia sujuvasti. Ajatus elokuvan siirtämisestä TTT:n suurelle näyttämölle on kuitenkin mielenkiintoinen, ja on sikäli harmi ettei siinä onnistuta täydellisesti: Halosen ohjaus antaa teokselle liikaa tilaa ja ilmaa. Teppo Järvisen tilava ja ilmava lavastus tukee ohjaajan visiota mutta loppujen lopuksi suuri näyttämö tuntuu välillä liiankin suurelta. Tuomas Kantelisen musiikki on puolestaan hivenen sekavaa, ja jää (varsinkin ensimmäisellä puoliajalla) varsin irralliseksi ja tarinaa etäännyttäväksi. Väliajalla mieleen nousee väistämättä kysymys, yrittääkö TTT liikaa - vai yritetäänkö tässä sittenkään tarpeeksi? Väliajan jälkeen teos löytää kuitenkin lajityyppinsä: musiikkinumerot istuvat kokonaisuuteen, ja puolustavat paikkansa osana Anna Lappalaisen (Armi Toivanen) sympaattista ja kaunista tarinaa. Lopussa katsoja poistuu katsomosta liikuttuneena ja jonkin kauniin kokeneena.

Mikä onnistui? - Musikaalin onnistuneimpia hetkiä ovat upeat tanssikohtaukset. Koreografi Reija Wäreen kädenjäljen tunnistaa haastavista ja nerokkaista numeroista, joissa hyödynnetään koko suuren näyttämön tilaa ja minimalistista lavastusta. Wäreen koreografia paikkaa ilmavaa tilaa ja kuoppia sujuvasti.
Wäreen taitava koreografia ja Halosen ontuva ohjaus olivat selvästi ristiriidassa: koreografia toimi ja vei tarinaa eteenpäin kun taas Halosen ohjaus junnasi paikoillaan. Vaikka ohjaus jää puutteelliseksi, on Halosella elokuvantekijänä näkemystä erilaisille kuville. Näyttämöllä nähdäänkin muutamaan otteeseen herkistäviä kuvia ja hetkiä, joihin oman lisänsä ovat tuoneet koreografi-apulaisohjaaja Wäre, lavastaja Järvinen sekä valosuunnittelija Timo Alhanen. Näitä kuvia olisi toivonut musikaaliin lisää.
Musikaalin roolitus on onnistunut. Armi Toivanen on roolissaan äärettömän aito ja vilpitön. TTT:n vahvat laulajat Eriikka Väliahde ja Jari Ahola nousevat Toivasen rinnalla musikaalin ehdottomiksi tähdiksi. Etenkin Väliahteen tulkinta Prinsessalle -biisistä tuntui syvällä.

Mikä taas ei? - Musikaalin heikkoudet lähtevät ensisijaisesti tekstistä ja ohjauksesta. Kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, elokuvan siirtäminen näyttämölle on problemaattista.
Olen nähnyt Halosen elokuvan, joten en voi olla vertailematta elokuvaa ja näyttämöteosta keskenään, ja uskon että näin on myös monen muun katsojan kohdalla. Siinä missä elokuvassa pystyttiin luomaan intiimejä hetkiä ja koskettavia kohtaamisia, niin musikaalissa intiimiys ja koskettavuus katoaa TTT:n suureen halliin. Ensimmäistä kertaa huomaan ajattelevani TTT:n suuren näyttämön olevan liian suuri musikaalille.
Jotkut ohjaajan ratkaisut eivät olleet mieleeni: videoprojisointien käyttö musikaalissa oli turhaa, ja henkilöohjaus oli puutteellista. Eniten harmistuin Anna Lappalaisen äidin (Jaana Oravisto) piittaamattomuudesta. Elokuvassa Marja-Leena Kouki näytteli pieteetillä äidin tuskan, kun taas näyttämöversiossa äidin käynnit sairaalassa ohitetaan olankohautuksella. Kyse on varsin pienistä asioista, joihin Halonen (tosin kokematon teatteriohjaaja) toivottavasti osaa ensi kerralla rohkeammin puuttua.

Mitä jäi käteen? - Eriikka Väliahteen tulkitsema "Prinsessalle" jää soimaan päähän hyvin pitkäksi aikaa. Kappale on samalla koko musikaalin kaunein biisi.

Miete/ajatus/kysymys? - Kuinka suuret paineet TTT:llä on tuottaa suuria musikaaleja?

Tähdet? - Tähtiä kolme ja plussa päälle. Tämä ennenkaikkea koreografialle, Armi Toivaselle ja TTT:n vahvoille laulajille.

http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/prinsessa

maanantai 2. syyskuuta 2013

Helsingin Kaupunginteatteri: Eila, Rampe ja suolaparta (2.9.2013)














Kuva: HKT


Mikä? - Eilan ja Rampen kootut seikkailut. Komedia. (toim. huom. 3. pääharjoitus)

Kuka tai ketkä? - Helsingin Kaupunginteatteri

Miten? - Sinikka Nopolan varsin sekava käsikirjoitus saa kantaesityksensä HKT:n Arena-näyttämöllä. Katja Krohnin ohjaus ontuu, ja Heidi Heralan Eila yrittää epätoivoisesti kannatella näytelmän tapahtumia.

Mikä onnistui? - Alisha Davidowin (jopa) neljään kerrokseen rakennettu lavastus toimii piskuisella Arena-näyttämöllä hyvin. Davidowin lavastus hyödyntää herkullisesti eri kerroksia, jopa yllättävällä tavalla. - Heidi Heralan Eilaa rakastan. Herala näyttelee tosissaan, ja on siksi juuri porukan pienen näyttelijäensemblen hauskin -tähän toki ohjaa tekstikin, sillä Sinikka Nopola on kirjoittanut juuri Eilalle sujuvimmat sutkautukset.

Mikä taas ei? - Jaksan edelleen ihmetellä HKT:n tasoa tekstivalintojen suhteen: tässä tapauksessa Nopolan teksti on jäänyt raakileeksi eikä ohjaaja Krohn ole lähtenyt sen kummemmin tekstiä sovittamaan tai napakoittamaan. Olen nähnyt Krohnilta aikaisemmin yhden Nopola-ohjauksen, joka oli toimiva, niin dramaturgisesti kuin ohjaukseltaankin. - Esityksen valosuunnittelu oli sanalla sanoen heikkoa, keskeneräinen vielä sekin. (toim. huom. näin 3. pääharjoituksen ensi-iltaviikolla)

Mitä jäi käteen? - Jonkin verran (syviäkin) huokauksia.

Miete/ajatus/kysymys? - Vilpitön kysymys: mihin Nopoloiden suosio perustuu? Tunnistettavuuteen?

Tähdet? - Yksi ja puoli tähteä Heidi Heralalle ja nerokkaalle lavastukselle.

http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=ersl&lang=fi