tiistai 7. lokakuuta 2014

Mieleenpainuvimmat esitykset.

Paljon melua teatterista ja Teatterikärpäsen puraisuja 2 ovatkin jo listanneet omat mieleenpainuvimmat esityksensä vuosien varrelta. Nyt on minun vuoroni jollakin tavalla listata minulle kaikista tärkeimmät esitykset viime vuosilta. Tehtävä on äärimmäisen vaikea, mutta yritetään. :)

Selasin listausta lähemmäs 500 esityksestä, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Pystyin nostamaan sieltä 20 mieleenpainuvinta.


DRAAMA

Tanssiteatteri Minimi: Sulaketta lainaamassa (2009)
Ohjaus: Mikko Roiha
Roihan ensimmäinen tanssiteatteriohjaus jäi kytemään mieleeni. Finnhitsit ja vähäpuheisuus iskivät minuun jo lukioikäisenä.

Tampereen Työväen Teatteri: Niin helppoa on rakkaus (2009)
Ohjaus: Pasi Lampela
Lampelan tavattoman intiimi ja realistinen ohjaus suorastaan pelotti. Näyttelijät Jaana Oravisto, Pentti Helin, Heidi Kiviharju ja Samuli Muje tekivät uskomattoman hienoa työtä. 

Teatteri Siperia: Pää edellä (2010)
Ohjaus: Anna-Elina Lyytikäinen
Siperian ammattinäyttelijät ja yli 60 nuorta esiintyivät vanhassa uimahallissa - jo omituinen paikka ihastutti minua valtavasti. Nuorten voimakas energia ja into tehdä teatteria oli kadehdittavaa.

Tampereen Työväen Teatteri: Fanny ja Alexander (2010)
Ohjaus: Tiina Puumalainen
Yksi koskettavimmista esityksistä, joita olen nähnyt. Muistan kuinka vollotin jo ensimmäisten kohtausten aikana ihan solkenaan. Tajuttoman kaunis, pyörivä Hannu Lindholmin lavastus on yksi hienoimmista koskaan näkemistäni lavastuksista.

Tampereen Työväen Teatteri: Elokuu (2010)
Ohjaus: Milko Lehto
Puhdas, rosoinen ja intiimi draama. Tracy Lettsin teksti on täyttä rautaa, jota Milko Lehdon ohjaus käsitteli tarkkaavaisesti. Tuire Salenius teki elämänsä roolin pillerinhuuruisena äitinä.

Tutkivan teatterityön keskus: Hilda (2011)
Ohjaus: Cilla Back
Backin aivan tajuttoman hieno ohjaus, skenografia... Koko paketti! Minna Haapkylä teki järkyttävän hienon pääroolin, joka porautui suoraan katsojan tajuntaan. Huh. Onneksi muistin nähneeni tämän esityksen - se oli nimittäin kova!

Teatteri Nirvana: Paratiisi (2011)
Ohjaus: Sini Pesonen
Sukupolvikuvaus, jonka energisyys ja räkäisyys vaikutti minuun. Pidän myös Pesosen tavasta tutkailla maailmaa; hän kuvaa asiat selkeinä ja tärkeinä.

Teater N099: The Rise and Fall of Estonia (2012)
Ohjaus: Tiit Ojasoo ja Ene-Liis Semper
Teatterikesässä vieraillut virolaistuotanto on edelleen yksi uniikeimmista esityksistä, joita olen nähnyt. Käytännössä katsoen live-elokuva, joka kuvattiin niin Tampere-talon isossa salissa, talon porraskäytävissä kuin parkkipaikallakin. Tajuttoman upea esitys, joka saa aikaan vieläkin kylmät väreet.

KokoTeatteri: Helvetin perhe (2013)
Ohjaus: Liisa Mustonen
Törkeän upeaa näyttelijäntyötä ja törkeän hieno Mustosen käsikirjoitus ja ohjaus. Mustonen liittyi mun lempiohjaajiin tällä ja edellisellä työllään Niskavuoren Heta (2012, Rapion myllyteatteri).

Espoon Kaupunginteatteri: Esitystalous 2 (2013)
Ohjaus: Juha Jokela
Jokelan poskettoman hauska aikalaiskomedia nauratti syvästi myös ei-espoolaista! Huippucast, jonka jokainen jäsen yllätti laulajana (eritoten Ria Kataja), teki elinvoimaista ja erinomaista näyttelijäntyötä. Jokelan saa tämän esityksen jälkeen nimittää neroksi!

Q-teatteri: Kaspar Hauser (2014)
Ohjaus: Akse Pettersson
Kun joku vaan osuu ja uppoaa, niin ai jumalauta. Löysin itseni ja lähipiirini näyttämöltä niin monta kertaa. Aivan käsittämätön jäätävä teos.

Tampereen Työväen Teatteri: Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2014)
Ohjaus: Otso Kautto
Viiltävän tarkka ja koskettava. Kauton vahva ohjaus on parasta mitä olen nähnyt Suomessa pitkiin aikoihin. En ole ollut mistään esityksestä näin vaikuttunut pitkiin aikoihin.


MUSIIKKITEATTERI

Helsingin Kaupunginteatteri: Kaunotar ja hirviö (2007)
Ohjaus: Hans Berndtsson
Kaunotar ja hirviö oli visuaalisesti komeinta teatteria mitä olin tuohon ikään (16 v.) nähnyt. Olin hyvin vaikuttunut eritoten Kari Arffmanin jumalattoman hienosta roolityöstä Hirviönä.

Lahden Kaupunginteatteri: Cats (2007-2008)
Ohjaus: Tiina Brännare ja Reija Wäre
Minulle henkilökohtaisesti tärkein musikaali koskaan. Kävin katsomassa tämän Lahdessa 15 kertaa, ja olin joka kerta aivan täysin myyty. Esityksen visuaalisuus, musiikki ja koreografia olivat aivan päätä huimaavaa. Ihan tajutonta.

Tampereen Työväen Teatteri: Patukkaooppera (2008)
Ohjaus: Sirkku Peltola
Sirkku Peltolan, Heikki Salon ja Iiro Rantalan musikaali puhutti ajankohtaisuudellaan ja lämpimällä ihmiskuvauksellaan. Ihastuin teoksessa erityisesti sen hersyvään musiikkiin, jota kuuntelin kaiken aikaa - osaan edelleen lähes kaikki biisit ulkoa!

Kuopion Kaupunginteatteri: Chicago (2008)
Ohjaus: Olli-Matti Oinonen
Törkeän upea ja varma työ maakuntateatterilta, joka luotti pelkästään omiin näyttelijöihinsä. Äärimmäisen toimiva teos, jossa jokainen osa-alue loksahti vain paikoilleen. 

Tampereen Teatteri: Les Misérables (2013)
Ohjaus: Georg Malvius
Parhain koskaan Suomessa näkemäni musikaali. Lauluvoimallisesti näin tasokasta musiikkiteatteriteosta ei ole Suomessa varmastikaan koskaan nähty. Jonas Saaren roolityö Javertina oli aivan älytön.


LASTENNÄYTELMÄ

Tampereen Työväen Teatteri: Heinähattu, Vilttitossu ja Pamela-täti (2010)
Ohjaus: Katja Krohn
Ihastuttava lastenmusikaali, jonka vauhtiin ja positiivisuuteen oli helppo ihastua. Elisa Salon ja Mervi Takatalon nimiroolityöt olivat todellista herkkua, samoin Iiro Rantalan musiikki.

Lahden Kaupunginteatteri: Kaislikossa suhisee (2010)
Ohjaus: Olka Horila
Kati Kaartisen tuore sovitus klassikkosadusta kolahti. Olka Horilan hauska ja toiminnallinen ohjaus sekä Annukka Pykäläisen ihanan herkullinen skenografia olivat 2010-luvulla parasta, mitä suomalaisella lastenteatterikentällä tapahtui.

Svenska Teatern: Vit (2013)
Ohjaus: Marcus Groth
Hyväntuulinen esitys, jonka jälkeen hymyilin varmaan monta päivää. Selkeä ja arkipäivän rutiineilla leikittelevä esitys viihdytti ja imaisi todellakin mukaansa. Ja kun esitys ei vaadi käytännössä minkään kielen täydellistä osaamista, niin mikäs siinä on katsellessa! TTT:n uusi Studio sopi tämänkaltaiselle esitykselle erinomaisesti.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Paluu tauolta.

Terve,

olen ollut tässä pienellä päivitystauolla kesän ajan. Anteeksi, etten ole siis mitään itsestäni ilmoitellut. :)
Kesä ja oikeastaan koko alkusyksy on ollut niin valtavan työntäyteistä, etten ole saanut oikein kirjoitettua. Muutaman arvion olen kirjoittanut Extemporeen, josta löytyy toinen blogini, Ammattikatsojanne. Suosittelen seuraamaan siis myös sitä!

Seuraavaksi aion kirjoittaa tänne koonnin kaikista mieleenpainuvimmista esityksistä, jotka olen nähnyt. Se tuleekin olemaan hieman haastavampi homma, mutta yritän saada sellaisen koottua piakkoin.

Kuullaan!

-J

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatterin monipuolinen kevät.












Kattona tähtitaivas on kevään koskettavimpia teatterikokemuksia. (kuva: HKT)

Jon Jory - Jane Austen
Järki ja tunteet (24.2.2014)
Ohjaus Laura Jäntti

Laura Jäntti on ohjannut HKT:n Pienelle näyttämölle varsin toimivan epookkidraaman Järki ja tunteet. Suurehkon näyttelijäensemblen toteuttama draama on vastoin ennakko-odotuksia myös äärimmäisen hauskaa ja kaunista teatteria. Olen aina pitänyt etenkin Heidi Heralan komediennen taidoista ja tarkkarytmisyydestä, jotka pääsevät tässäkin esityksessä erinomaisesti esille. Myös Leena Uotilan höpsähtävä täti-ihminen ja hurmaavan erilainen Pekka Strang jäävät positiivisina mieleen. Kreeta Salminen kannattelee pääroolinsa erinomaisesti, mutta Sara Mellerin Dashwoodin toisena sisaruksena on hivenen arveluttava ja turhankin kulmikas. Vaikka Mellerin esittämä hahmo on impulsiivinen ja itsevarma, niin Mellerin käsissä hahmon luonteenpiirteet korostuvat liiaksikin mikä häiritsee kokonaiskuvaa ja jonkinlaista esityksen rauhaa epämieluisalla tavalla.
Aiemmin pukusuunnittelijana kannuksensa ansainnut Sari Salmela on vastannut myös esityksen selkeän ja minimalistisen lavastuksen suunnittelusta. Järki ja tunteet, kolme tähteä ja plussa päälle. Hyvää työtä!

* * *

Patrick Barlow
39 askelta (3.3.2014)
Ohjaus Mikko Kivinen

Lontoossa megasuosittu 39 askelta on saapunut HKT:n Studio Pasilan näyttämölle Mikko Kivisen ohjaamana. Kivinen ei ole saanut raipattuaan näyttelijöitään (Iikka Forss, Jane Kääriäinen, Risto Kaskilahti ja Pertti Koivula) riittävään farssi-iskuun ja näyttelijät tuntuvatkin haahuilevan näyttämöllä yksinään. Tuntuu kuin Kivinen olisi koittanut kursia kasaan hillitöntä farssia lisäilemällä ylimääräisiä irtovitsejä, jotka eivät ainakaan maaliskuun alussa naurattaneet kovin vajaavaista katsomoa. Vaikka näyttelijöillä on välillä (liiankin) hauskaa keskenään lavalla, ei tunnelma välity katsomoon ja lopputuloksena on varsin epäonnistunut farssiviritelmä. 39 askelta ansaitsee sen vuoksi vain yhden tähden.

* * *

Phil Collins - David Henry Hwang
Tarzan (20.3.2014)
Ohjaus Kari Rentola

Disney-musikaalin rantautuminen Suomeen ei ole sujunut ihan vaivatta. Kari Rentolan ohjaaman Tarzanin jälkeen en ollut aivan täysin varma, mikä teoksen tarkoitus on: haluttiinko tehdä omannäköinen (eli suomalainen) tulkinta Tarzanista vai tehdä kansainvälisen mittaluokan musikaali koko perheelle. Musikaalin kokonaisvaikutelma on varsin kotikutoinen: näyttelijät laulavat vähän sinnepäin ja osa näytteleekin vähän vasemmalla kädellä - jos tätä haettiin, siinä on onnistuttu. Kuitenkin Disneyn Tarzan-musikaalilta odottaisi enemmän, vaikkakaan ei itse teos tarjoa hirvittävän suuria mahdollisuuksia tehdä omaperäistä tai mielenkiintoista tulkintaa viidakon jättiläisestä. Phil Collinsin musiikki tuntuu useaan kertaan jo käytetyltä ja samalta. Katariina Kirjavaisen lavastus ei miellytä silmää ja sisältää outoja yksityiskohtia sekä Elina Kolehmaisen puvut tuovat liikaa mieleen 80-luvun Catsin (vaikken teosta HKT:ssa nähnytkään). Visuaalisuuteen olisi saanut panostaa paljon enemmän! Näyttelijöistä mieleen jäävät etenkin Sanna Majurin tunteikas äitiapina sekä Elina Aallon sievä Jane. Erityiskiitos taitavalle ensemblelle (vaikka Putous-viittaus on aivan turha) ja mielettömille koreografeille Marjo Kuuselalle ja Oula Kitille. Tähtiä Tarzanille kaksi ja miinus.

* * *

Johanna Thydell
Kattona tähtitaivas (27.3.2014)
Dramatisointi ja ohjaus Milja Sarkola

Lilla Teaternissa sai maaliskuun lopussa suomenkielisen ensi-iltansa Johnna Thydellin äärimmäisen koskettava Kattona tähtitaivas, jonka kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen. Milja Sarkolan lempeä ohjaus ja seitsenhenkisen ensemblen sympaattinen näyttelijäntyö vetoavat kriittiseen teatteribloggaajaan uskomattomalla voimalla. Onnistunut dramaturgia vie koskettavaa kasvutarinaa eteenpäin ja Sarkola ohjailee katsojaa mukaan erilaisiin tunteisiin, niin hyviin kuin huonoihinkin. Vaikka esityksen pääasiallinen kohderyhmä onkin keski-ikäiset, jotka palaavat esityksen kautta mieluisasti omiin nuoruusvuosiinsa ja muistoihin, esitys koskettaa myös syvästi reilua parikymppistä mieskatsojaa. Kattona tähtitaivas ansaitsee erinomaiset neljä tähteä koskettavasta esityksestä. Tämän soisi jatkavan vielä pitkään ohjelmistossa! Todellinen helmi.

* * *

Aleksandr N. Ostrovski
Huijarin muistiinpanot (3.4.2014)
Ohjaus Kari Heiskanen

Kari Heiskasen ohjaama venäläisklassikko taipuu HKT:n Pienellä näyttämöllä kreisikomediaksi. Tyylilajiksi Heiskanen on valinnut tyylilleen uskollisena osittain päättömänkin sekoilun ja meuhkaamisen, jonka keskellä Huijarin muistiinpanojen ydin uhkaa paikoitellen kadota olemattomiin. Antti Mattilan hutiloidun oloinen pressulavastus on virkistävää vaihtelua perinteisille "kiinteäseinälavastuksille", ja Piia Rinteen pukusuunnittelu on täynnä todellisia herkkuja. Pekka Strang vakuuttaa Muistiinpanojen pääroolissa, mutta esityksen todelliseksi hauskuuttajaksi nousee Taneli Mäkelä, joka varsinkin toisen puoliajan avaavassa kohtauksessa irrottelee uskomattoman pienieleisesti ja tarkasti, että olen tikahtua naurusta. Myös Leena Rapola osoittaa ihailtavaa monipuolisuuttaan päähenkilön äitinä. Piikittelevälle komedialle kolme tähteä.

Kansallisteatterin kolme draamaa.
















Kun kyyhkyset katosivat on visuaalisesti komeaa teatteria. (kuva: Stefan Bremer)


Ian McEwan
Lauantai (15.2.2014)
Ohjaus Irene Aho

Ian McEwanin romaanin pohjalta tehty näyttämötulkinta on hivenen sekava. Useat tapahtumapaikat ja eri aikatasot vaativat katsojalta varsinkin ensimmäisellä puoliajalla uskomattoman intensiivistä seuraamista. Irene Ahon ohjaus vaatii katsojaltaan paljon, mutta samalla myös palkitsee. Toisella puoliskolla ajassa ei hypitä niin paljon, jolloin katsojan työ tavallaan ansaitusti helpottuu vaikkakin draaman tapahtumat johtavat konfliktiin. Kansallisteatterin Lauantai onkin parhaimmillaan lopun raastavan intensiivisissä kohtauksissa, jossa näyttelijät loistavat. Etenkin Ulla Raitio tekee upeasti vaikean roolinsa perheen tyttönä. Myös Joonas Saartamon fyysinen ilmaisu ansaitsee kiitokset, samoin kuin Seppo Pääkkösen seesteinen ja varma roolityö. Alun pitkäveteisyydestä nappaisen kuitenkin muutamia tähtiä, joten Lauantaille kolme tähteä.

* * *

Laura Ruohonen
Luolasto (5.3.2014)
Ohjaus Laura Ruohonen

Laura Ruohonen on kirjoittanut Kansallisteatterin uutukaista seitsemän vuoden ajan ja minun täytyy ikäväkseni todeta, että työtä on tehty liian pitkään - mikäli verrataan Ruohosen käsikirjoitusta ja tulkintaa Kansallisteatterissa. Pitkäveteistä ja puuduttavaa näyttämötoteutusta eivät edes pelasta visuaalinen ilme, joka on vallannut koko suuren näyttämön, sillä lavastuksen ainoaksi herkuksi jää loppupuoliskolla paljastettava muovipulloista luotu "kristallimonumentti". Näyttelijäntyö on tylsää, eivätkä Martti Suosalo ja Alma Pöysti päärooleissaan pääse loistamaan ansaitulla tavalla. Sekavasta ja tylsästä toteutuksesta Kansallisteatterin Luolastolle vain yksi tähti.

* * *

Sofi Oksanen
Kun kyyhkyset katosivat (12.3.2014)
Ohjaus Raila Leppäkoski

Sofi Oksasen itsensä sovittama Kun kyyhkyset katosivat on saanut Kansallisteatterissa varsin epätasaisen tulkinnan. Raila Leppäkosken ohjaus tuntuu jäävän monia eri aisteja herkullisesti kutkuttelevan visuaalisuuden jalkoihin; näyttelijät huutavat ja vääntelehtivät lavalla epäuskottavasti, jolloin herää vain kysymys "miksi". Karmo Mende on lavastanut Kansallisteatterin päänäyttämön raikkaasti, ja siten, että kerrankin lavastus näyttää joka kulmasta erinomaiselta ja tarkkaan harkitulta. Mikko Ijäksen suunnittelemat projisoinnit sopivat Menden luomaan maailmaan satumaisesti. Maija Kaunismaan musiikkidramaturgia ja Sakke Kiisken äänisuunnittelu kuuluvat myös esityksen herkkuihin. Kaunismaan musiikki tukee Oksasen sinänsä mielenkiintoista tarinaa erinomaisesti. Vaikka näyttelijäntyö ja ohjaus jäävät hämmentämään, nostavat visuaalisuus Kyyhkysten tähdet jopa kolmeen. Eli kolme tähteä kyyhkysille.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Kokkolan Kaupunginteatteri: Dorian Grayn muotokuva (14.2.2014)


























Kuva: Kokkolan Kaupunginteatteri

Mikä? - Oscar Wilden ja Tuomas Timosen Dorian Grayn muotokuva.

Kuka tai ketkä? - Kokkolan Kaupunginteatterin vierailu kulttuuritehdas Korjaamolla. Ohjaus Sini Pesonen.

Miten? - Oscar Wilden klassikkoon perustuva Dorian Grayn muotokuva kertoo nimensä mukaisesti mieheksi yllättävän kauniin, hivenen naiivinkin Dorian Graysta (Pia Andersson). Grayn ystävä Basil Hallward (Sini Hukkanen) maalaa Graysta kauniin muotokuvan, josta Gray ei kuitenkaan pidä. Hän toivoo, että muotokuva muuttuisi entistä rumemmaksi ja vanhemmaksi, ja että hän itse pystyisi säilymään kauniina ja lapsenkasvoisena nuorena miehenä.

Mikä onnistui? - Kokkolan Kaupunginteatterin johtajan Sini Pesosen ohjaus on raikas ja selkeä, mutta samalla monisyinen. Tuomas Timosen sovitus puhekielisine vivahteineen on sekin selkeää, jota Pesosen ohjaus rytmittää erinomaisesti.
Näyttelijät ovat myös erinomaisia. Pia Andersson Dorian Grayna on kaikesta tapahtuneesta huolimatta todella lutuinen, jonka eteen katsojakin voisi tehdä mitä vaan. Miili Matikaista näissä vierailuesityksissä paikannut Milla Kangas on kaunis ja hämmennyksessään sympaattinen Sibyl Vane. Sini Hukkanen näyttelee miesroolinsa sortumatta kliseisiin, Seppo Merviän lordi Henry Votton on karismaattinen dandy ja Mikko Virtasen roolityypittelyt ovat tarkkoja.
Veli-Matti Erstan valo- ja äänisuunnittelu on äärimmäisen onnistunut. Korjaamon Kulmasaliin on pystytty rakentamaan kokonainen Dorian Grayn maailma uskottavasti ja aidosti. Kulttiklassikko kohtaa nykyajan, ja sehän kuulostaa ja näyttää juuri erinomaiselta.

Mikä taas ei? - Toisella puoliajalla oli havaittavissa pientä hapuilua, eikä toteutus ollut niinkään tasainen ja varma kuin ensimmäisellä puoliajalla.

Mitä jäi käteen? - Raikas esitys, hyvä fiilis.

Miete/ajatus/kysymys? - Ihan mahtavaa nähdä rohkeaa teatteria, jota tuodaan maakunnasta pääkaupunkiseudulle! Kokkola rokkaa!

Tähdet - Neljä tähteä ja plussa päälle.

Esityksen omat sivut

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatteri: Toveri K (13.02.2014)













Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Mikä? - Edvard Radzinskin Toveri K. Suomennos Teemu Kaskinen.

Kuka tai ketkä? - Helsingin Kaupunginteatteri. Ohjaus Roman Vitjuk.

Miten? - Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K:sta, Stalinin kuiskaajasta saa maailman kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. HKT itse kuvailee tarinaa fantastiseksi historiadraamaksi, jossa käydään läpi Stalinin ja K:n välistä suhdetta. On toisaalta karmivaa ajatella, että joku suomalainen on ollut vaikuttamassa Stalinin päätöksiin ja tekoihin. Mitä on todellisuudessa tapahtunut? Se ei minulle auennut tämän esityksen myötä - mutta mikä tärkeintä, esitys sai ajattelemaan ja etsimään lisätietoa näytelmän henkilöistä ja esikuvista.

Mikä onnistui? - Nyt täytyy vallan todeta, että enpä ole aikaisemmin nähnyt Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä näin raikasta ja yllättävää tulkintaa! Vitjukin ohjaus on kautta linjan varma ja tarkoin ajateltu; toteutuksesta tulee selkeästi ohjaajan näköinen ja oloinen. Vitjuk on ansiokkaasti pyyhkinyt pölyt, ja vielä perään ravistellutkin koko kaupunginteatteria - ja lopputulos on varsin miellyttävä!
Itse tarinastahan en välillä meinaa saada mitään selvää, mutta hyväksyn sen heti alusta lähtien. Ostan ohjaajan tarjoukset ja ajatukset, ja huomaan välillä nauravani ainoana katsojana ääneen: tämähän on ajoittain hauskakin!
Vappu Nalbantoglu tekee varmasti elämänsä roolin K:n Aino-vaimona. Vimmainen Nalbantoglu näyttelee sydän verellä ja riipaisevasti. Kerrassaan upeaa! Sivurooleissa nähtävät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen sekä Tommi Rantamäki näyttelevät myös varmasti ja Vitjukin maailman erinomaisesti omaksuneina. Markus Saaren pentu-Mannerheim on myös mainio.

Mikä taas ei? - Esko Roineen saapuessa näyttämölle noin viimeisen puolen tunnin kohdalla, esitys ja Viktjukin ohjaus kadottaa fokuksensa ja identiteettinsä. Valinnat eivät tunnu perustelluilta ja loppuunasti viedyiltä. Lisäksi Roineen roolityö on luvattoman heikko ja suorastaan turha - miksi esitystä ylipäätään mainostetaan Roineen kuvalla, jos hän on vain lopussa muutaman repliikin roolissa? Asko Sarkolan päärooli on fyysisesti, mutta myös mentaalisesti raskas, ja se ikävä kyllä näkyy. Sarkolan roolityö on hapuileva ja epävarma vielä muutama viikko ensi-illankin jälkeen.

Mitä jäi käteen? - Todella positiivinen yllätys.

Miete/ajatus/kysymys? - Raikas venäläinen tulkinta suorastaan piristytti.

Tähdet - Kolme tähteä.

Esityksen omat sivut

Tampereen Teatteri: Jatkuvaa kasvua (08.02.2014)















Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Mikä? - Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän komedia Jatkuvaa kasvua.

Kuka tai ketkä? - Tampereen Teatteri. Ohjaus Mikko Kanninen.

Miten? - Jatkuvaa kasvua on Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän trilogian, jonka kaksi aikaisempaa osaa ovat Päällystakki ja Euroopan taivaan alla, päätösosa, jossa irvaillaan ja nauretaan rahan voimalle. Tarinan keskiöön Leskinen ja Keski-Vähälä ovat Päällystakin tapaan (en muista kuin Euroopan taivaan alla -näytelmässä oli, olen ehkä tekstin joskus lukenut) reppanan taviksen, Antero Alapylpyrän, jota Tampereen Teatterissa näyttelee Tom Lindholm. Lindholm näytteli oli keskeisessä roolissa myös Tampereen Teatterin Päällystakissa, jonka näin muutama vuosi sitten.
Näen Jatkuvaa kasvua -näytelmän hyvinkin fragmentaarisena, vaikka näytelmässä löyhä juoni onkin. Alapylpyrän elämän käänteet etenevät hirvittävällä vauhdilla mielettömiin sfääreihin, josta jokainen tavis voi vain kuvitella. Mutta minkäs teet, rahanhimoissas, ihminen: se on ota tai jätä!

Mikä onnistui? - Esityksen yksittäisiä onnistumisen hetkiä tarjosi toisella puoliajalla Mari Turusen Jeesus, joka tarjosi ainakin minulle illan ainoat naurut. Turunen näyttelee Jeesuksensa rempseästi, mutta samalla rennosti.

Mikä taas ei? - Nyt täytyy sanoa, että Tampereen Teatteri vetää todelliset pohjat. Saanko esitellä, hyvä yleisö: ikäväkseni joudun tunnustamaan, että tässä on epätasaisin ja surkein esitys, jonka olen Tampereen Teatterissa nähnyt - ja se jos mikä harmittaa! Päällystakki parisen vuotta sitten oli äärimmäisen taitavasti ja kieli poskessa toteutettu, mutta tämä esitys jää vain harmittamaan. Näyttelijäntyö on hutaistua, aivan kuin tekijöille olisi tullut kiire. Ja onko tämä esitys todellakin komedia? Ei nimittäin naurata. Pistää vain tylsistyttämään. Harmi. :(

Mitä jäi käteen? - Ei mitään. Ei mitään!

Miete/ajatus/kysymys? - Kotimaisissa teksteissä on myös heikkoutensa.

Tähdet - Yksi tähti. Ei enää tämmöisiä, kiitos.

Esityksen omat sivut

Tampereen Teatteri: Kuin ensimmäistä päivää (08.02.2014)





















Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Mikä? - Anna Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää.

Kuka tai ketkä? - Tampereen Teatteri. Ohjaus Marika Vapaavuori

Miten? - Kuin ensimmäistä päivää on Anna Krogeruksen mestarikynästä syntynyt näytelmä Lepolan hoitokodista. Tampereen Teatterissa Tampereelle sijoitettu hoitokoti pitää sisällään mitä kummallisempia ja mielenkiintoisimpia persoonallisuuksia. Kaiken tämän keskellä perushoitaja Ritva koittaa pyristellä hektisen työelämän ja vaikeahkonkin perhe-elämän keskellä. Muut työntekijät eivät tunnu olevan niin sitoutuneita kuin Ritva työhönsä, ja kaikki tuntuukin kaatuvan Ritvan päälle. Piristystä arkeen tuo uusi maahanmuuttajana Suomeen saapunut nuori Adam, joka aloittaa uutena työntekijänä Lepolassa. Adamista Ritva löytää itselleen kuuntelijan, jonka välittömyys ja lämpöisyys tekee Ritvaan vaikutuksen.

Mikä onnistui? - Anna Krogeruksen teksti on vain yksinkertaisesti kurko, yksi parhaimpia nykytekstejä! Krogeruksen ihmiset ovat äärimmäisen aitoja ja dialogi luontevaa.
Eila Roine leppoisana Taimina on näyttämön ehdoton kuningatar. Pienieleinen, junan lailla eteenpäin pyrkivä roolityö jää taatusti Tampereen Teatterin historiaan. Marjut Sariola vakuuttaa myös perushoitaja-Ritvana. Kauniissa loppukohtauksessa Sariola koskettaa syvältä.

Mikä taas ei? - Paikoitellen esityksen rytmi tuntuu laahavan eikä vaihdot tunnu sujuvan napakasti.
Ensemblesta erottuu hieman liikaakin Kirsimarja Järvisen Seikku. Järvisen näyttelijäntyö on ehkä turhankin ylilatautunutta ja -korostunutta. Pienellä tiputtamisella roolityö olisi heti uskottavampi ja ehkä hieman ärsyttävämpikin.

Mitä jäi käteen? - Kaikin puolin toimiva esitys.

Miete/ajatus/kysymys? - Kotimaiset tekstit on parhautta.

Tähdet - Kolme tähteä.

Esityksen omat sivut

Lahden Kaupunginteatteri: Kun tyttö on hyvä (17.1.2014)


















Kuva: Lauri Rotko

Mikä? - Sirkku Peltolan, Heikki Salon ja Iiro Rantalan musiikkinäytelmä Kun tyttö on hyvä.

Kuka tai ketkä? - Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö. Ohjaus Sirkku Peltola

Miten? - Kolmikko Peltola, Salo ja Rantala kehittivät Tampereen Työväen Teatteriin vuonna 2007 uuden kotimaisen musikaalin Patukkaooppera. Nyt samainen kolmikko on tuonut Lahteen Patukan kevyemmän version, jonka nimikin on matkalla vaihtunut. Kun tyttö on hyvä kertoo myslipatukoita valmistavan tehtaan elämästä, ja sen työläisistä. Musikaalin keskiössä seurataan sympaattisen Ansa Vallitun elämää. Ansa on maailman kiltein ihminen, joka auttaa lähimmäistään niin siivouksessa kuin lastenhoidossakin. On mielenkiintoista huomata kuinka Kun tyttö on hyvä -musiikkinäytelmän Ansa on ihmistyyppinä hyvin samanlainen kuin Anna Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää -näytelmän Ritva. Ehkä he ovat sisaruksia.

Mikä onnistui? - Sirkku Peltolan käsikirjoitus sekä Heikki Salon ja Iiro Rantalan musiikki luovat äärimmäisen selkeän ja viihdyttävän kokonaisuuden. Kun tyttö on hyvä tuo ihmisen, etenkin Ansa Vallitun (Anna Pitkämäki) lähemmäksi kuin Patukkaooppera, joka oli teoksena suureellisempi ja lähtökohtaisesti viihteellisempi - ja se on juurikin Tytön vahvuus. Peltola on uskaltanut tarttua teokseen myöskin ohjaajana toistamiseen ja onkin onnistunut työssään erinomaisesti; musiikkinäytelmästä kehkeytyy yksi parhaimpia musiikkiteatteriesityksiä sitten Catsin (2007).
Musiikkinäytelmä on Erkki Rantoa näyttelevän Aimo Räsäsen juhlaa. Peltola on alunperin kirjoittanut roolin Räsäselle, ja se näkyy uskomattoman rennossa ja karismaattisessa näyttelijäntyössä. Räsänen näyttelee vapaasti, joka projisoituu myös talon omiin näyttelijöihin - näyttelijäntyö on kautta linjan varmaa ja monipuolista. Aivan mahtavaa!
Kari Junnikkalan lavastus poikkeaa lavastajan aikaisemmista töistä positiivisesti. Näyttämöllepano on konkreettinen ja selkeä. Toimii!

Mikä taas ei? - Ei moitittavaa. Erinomainen esitys!

Mitä jäi käteen? - Varsin miellyttävä katsomiskokemus. Todella positiivinen yllätys nähdä Lahdessa pitkästä aikaa laadukasta ja toimivaa musiikkiteatteria.

Miete/ajatus/kysymys? - Suomalaiset tekijät osoittavat jälleen kerran taitonsa musiikkiteatterin saralla.

Tähdet - Täydet viisi tähteä.

Esityksen omat sivut

perjantai 14. helmikuuta 2014

Lahden Kaupunginteatteri: Vihan jumala (18.1.2014)



















Kuva: Tarmo Valmela

Mikä? - Yasmina Rezan komedia Vihan jumala

Kuka tai ketkä? - Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö. Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen.

Miten? - Yasmina Rezan Vihan jumala (2006) pyörii Suomessa tälläkin hetkellä useammassa teatterissa. Olen nähnyt teoksen aiemmin Tampereen Työväen Teatterissa (2009) ja Lilla Teaternissa (2013, 2014), joten kyseessä on tuttu näytelmä, jonka tulkintoja on mielenkiintoista päästä vertailemaan. Maaliskuussa on puolestaan Oulun vuoro - vielä kun saisi Seinäjoen mahtumaan kalenteriin! Mutta siis.
Poika on lyönyt leikkipuistossa toista kepillä kasvoihin. Poikien vanhemmat ovat kokoontuneet yhteisen pöydän ääreen selvittämään, kuinka asiassa tulisi edetä. Poikien tulee tehdä sovinto - se on selvää ja siitä ovat molemmat pariskunnat yhtä mieltä. Illan edetessä pariskuntien erimielisyydet kasvavat absurdin suuriksi, jonka jälkeen on oikeutettua kysyä - kuka tässä onkaan se lapsi?

Mikä onnistui? - Rezan teksti on yksi tämänhetkisen näytelmäkirjallisuuden timantteja: äärettömän tarkasti kirjoitetun näytelmä Lahteen on nappivalinta! Anna-Elina Lyytikäinen on sovittanut ja rakentanut Rezan tekstistä oman näköisensä tulkinnan, josta myös pojot kotiin.
Minna Välimäen lavastus nostaa nämä neljä alkukantaista "aikuista" korokkeelle, oman elämänsä keskipisteeseen, tuijottamaan omaan napaansa. Välimäki on vastannut myös näytelmän uskottavasta puvustuksesta.
Neljän näyttelijän ensemble tekee tasalaatuista työtä eikä kukaan nouse räikeästi yli muiden.

Mikä taas ei? - Verrattaessa aiemmin näkemiini tulkintoihin, Lyytikäisen sovitus ja ohjaus korostaa paikoitellen alleviivaavan ärsyttävästi aikuisten lapsellisuutta. Sovituksen pointit tulisivat kyllä pienemmälläkin meuhkaamisella selväksi. Rytmillisesti esityksessä on myös muutamia suvantokohtia, joidenka vuoksi tunnelma hieman latistuu ja jotkut herkullisimmat kohdat sivuutetaan.

Mitä jäi käteen? - Ihan mukiinmenevä esitys ja tulkinta, ei kovinkaan ihmeellinen.

Miete/ajatus/kysymys? - Tekstejä tästä ajasta ja Euroopasta on aina ilo katsoa.

Tähdet - Kolme tähteä.

Esityksen omat sivut
Traileri

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatteri: Verkossa (14.01.2014)













Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Mikä? - Gunilla Hemmingin kirjoittama Verkossa.

Kuka tai ketkä? - Kantaesitetty Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa. Ohjaus Milko Lehto

Miten? - Gunilla Hemmingin varta vasten Helsingin Kaupunginteatterille kirjoittama Wikileaks -näytelmä Verkossa käy tiiviissä kahden tunnin paketissa Wikileaksin historian keskeisimmät käänteet.
Tarinaan liittyy olennaisesti myös Wikileaksin perustaja Julian Assange, jonka taustaa käsitellään esityksessä myöskin.

Mikä onnistui? - Kymmenpäisestä ensemblesta Saska Pulkkinen nousee roolityöllään ylitse muiden. Pulkkinen sotamies Bradley Manninginä tulee taatusti keräämään yleisön sympatiat puolelleen.
Mielestäni aidointa, ja sen myötä myös koskettavinta, koko näytelmässä olivat esityksen lopussa nähdyt ilmeisesti autenttiset kuvat sodan runtelemasta Irakista (?), jossa siviilejä ammuttiin ihan vain hupina. Se pisti hiljaiseksi ja pisti miettimään tämän maailman julmuutta ja järjettömyyttä.

Mikä taas ei? - Milko Lehdon ohjaamassa esityksessä on harmittavan paljon puutteita. Esityksen tyylilaji pomppii laidasta laitaan (trilleristä kesäteatteriin, perinteisestä draamasta lastenteatteriin) eikä esitys tunnu löytävän itseään missään vaiheessa. Kaikkein kiusallisinta ovat erilaiset seksikohtaukset ja neljän näyttelijän dubbaamisvoihkimiset. Minulla oli katsojana hyvin kiusallinen olo, ja minua melkein jopa hävetti näyttelijöiden puolesta.
Esitystä vaivaa myös liika yrittäminen ja turha asenteellisuus, mikä kostautuu siten, että se on lähinnä naurettavaa.
Projisointien hyödyntäminen teatterissa on mennyt mielestäni jo aivan liian pitkälle. Tässäkin esityksessä siihen halutaan turvautua, ja metsään mennään pahastikin: Mika Haarasen projisointisuunnittelu on suorastaan kökköä ja turhaa.

Mitä jäi käteen? - Propsit kantaesityksestä, mutta mitä tästä nyt oikein voi käteen jäädä...

Miete/ajatus/kysymys? - En nyt taas tiedä. Turhauttaa.

Tähdet - Vain yksi tähti. Höh.

Esityksen omat sivut
Traileri

Kansallisteatteri: Kuolemantauti (04.12.2013)



















Kuva: Mari Hokkanen

Mikä? - Marguriete Durasin Kuolemantauti.

Kuka tai ketkä? - Kuriton Companyn vierailu Kansallisteatterissa. Ohjaus Eero-Tapio Vuori

Miten? - Kansallisteatterin pienimmälle näyttämölle, Omapohjaan, on tuotu yöllinen asunto jossakin päin maailmaa. Huoneessa kohtaavat mies ja nainen, on yö. Mies ja nainen aloittavat vuoropuhelun, joka paljastaa halut ja salaisuudet.

Mikä onnistui? - Eero-Tapio Vuoren ohjaus on äärimmäisen intensiivinen ja impulsiivinen. Näyttelijät (Terhi Suorlahti ja Mikko Pörhölä) ovat esimerkillisen läsnä ja auki; Suorlahden ja Pörhölän kontakti on ihailtavan aitoa ja täynnä sähköä.
Anna Rouhun moniuloitteinen visuaalinen suunnittelu (valo-, puku- ja lavastussuunnittelu) on kertakaikkisen upea. Omapohjan tilaa on käytetty aivan uudella, mielenkiintoisella tavalla: näyttämö on rakennettu kahden katsomoelementin keskelle, siten että ainakin minä huomasin välillä seuraavani toisia katsojia ja heidän reaktioitaan. Tuomas Nurvion äänisuunnittelu rikkoo myös teatterin äänisuunnittelun perinteitä rohkeasti ja uutta luoden.

Mikä taas ei? - Vaikka esitys kestää vain reilun tunnin, on esityksessä suvantokohtansakin. Esityksen rytmi on kovin tasainen, ja se saattaa ajoittain tuntua hieman puuduttavaltakin.

Mitä jäi käteen? - Mielenkiintoinen klassikkotekstin uudelleentulkinta. Oli äärimmäisen mielenkiintoista nähdä näinkin verevää näyttelijäntyötä!

Miete/ajatus/kysymys? - Kaksi näyttelijää täyttävät tilan siinä missä kymmenenkin.

Tähdet - Neljä tähteä ja miinus.

Esityksen omat sivut


torstai 6. helmikuuta 2014

Metropolia-teatteri: Inishmaanin rampa (06.02.2014)


























Kuva: Jalmari Eskelinen

Mikä? - Martin McDonaghin kirjoittama Inishmaanin rampa

Kuka tai ketkä? - Metropolia-teatteri. Ohjaus Samuli Jaskio

Miten? - Inishmaanin saari, 1930-luvun Irlanti. Pienen yhteisön paineet ahdistavat rampa-Billyä (Liila Jokelin). Aikuistumisen kynnyksellä kamppaileva Billy asuu yhdessä tätiensä Eileenin (Siina Mäenpää) ja Katen (Vilma Kinnunen) kanssa, sillä pojan vanhemmat kuolivat tapaturmaisesti Billyn ollessa lapsi. Kyläläiset pitävät Billyä vain outona haahuilijana, johon törmää usein pellon reunalla tuijottamassa lehmiä. Elämä Inishmaanin saarella ei enää miellytä Billyä, ja hänelle tarjoutuukin mahdollisuus jättää taakseen koko pieni saari ja sen ihmiset. Billy tulee elämänsä risteyskohtaan, jossa hänen täytyy tehdä ehkä hänen elämänsä tärkein valinta.

Mikä onnistui? - Ensiksi on pakko todeta, että Martin McDonaghin näytelmä on valtavan upea, huikean kaunis tarina rampa-Billystä. Myös Samuli Jaskion esikoisohjaus on yllättävän seesteinen, tasainen ja varma. Jaskio luottaa tarinan voimaan, mitä näkee nykyisin suomalaisissa teattereissa aivan liian harvoin. Ohjaajan luotto ei ole turha: kun uskoo tarinaan, ja sen tekee vilpittömästi, se myös koskettaa.
Esityksen näyttelijäntyö on tasalaatuista, mikä on äärimmäisen harvinaista Metropolia-teatterin tuotannoissa. Liila Jokelinin pienieleinen ja koskettava Billy on yksi upeimpia Metropoliassa näkemiäni roolitöitä. On sanomattakin selvää, että Jokelin kannattelee vahvalla roolityöllään koko esitystä. Samaan, vaikuttavaan pienieleisyyteen yltää myös Vilma Kinnunen Katena. Kinnusen näyttelijäntyö on ihailtavan rentoa ja välitöntä, jota on helppo seurata.
Täti-Eileenia näytelleen Siina Mäenpään ulosanti on puolestaan esimerkillistä ja vahvaa. Teo Mattila Bartleyna on sympaattinen, mutta myös karismaattinen esiintyjä ja Kiia Laine napakka ja ihastuttavan hauska Helen. Aki Kuukasjärvi (Johnnypatmike) ja Eemeli Utunen (Babbybobby) näyttelevät mainion rehdisti, ja Johanna Ahonen Mammynä naurattaa varsinkin elokuvan katselukohtauksessa.
Esityksen visuaalisuus poikkeaa myös raikkaalla tavalla aikaisemmista Metropolian tuotannoista. Satu Sinkon lavastus, Aliisa Hautaviidan puvustus ja Joonas Saineen valot luovat osuvaa ajankuvaa. Simo Pitkäsen musiikki on mielettömän kaunista, jota Henri Vahteren äänisuunnittelu tukee varsin onnistuneesti.

Mikä taas ei? - Toimivan ja hyvin rytmitetyn ensimmäisen puoliajan jälkeen toinen puoliaika tuntuu  haparoivammalta. Myös dramaturgisesti esityksen vaikeimmat kohtaukset sijoittuvat kakkospuoliskolle, jolloin katsoja joutuu jonkin verran tsemppaamaan keskittymiskykynsä kanssa. Haparointi ja rytmiset epätarkkuudet ovat kuitenkin pieniä, lähes huomaamattomia muotoseikkoja.
Henkilöohjaus on paikoitellen myös hieman puutteellista, ja varsinkin toisella puoliajalla nuorten näyttelijöiden maneerit ja osittainen heikko artikulaatio alkavat pienesti vaivaamaan. Mutta vain pienesti.

Mitä jäi käteen? - Tätä olen odottanut! Olen nähnyt kymmeniä Metropolia-teatterin esityksiä, ja olin jo käytännössä katsoen menettänyt uskoni koko teatterin tuotantoihin. Tämä esitys kuitenkin palautti uskoni nuoriin tekijöihin ja suomalaiseen teatterialan koulutukseen - huraa!

Miete/ajatus/kysymys? - Luota tekstiin.

Tähdet - Korkealaatuisesta opiskelijatyöstä neljä tähteä.

Esityksen Facebook-tapahtuma (huom. viimeiset esitykset ma 10.2. ja ti 11.2.)
Traileri

tiistai 4. helmikuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatteri: Tontut suutareina (03.12.2013)













Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Mikä? - Mike Kennyn klassikoksi muodostunut Tontut suutareina

Kuka tai ketkä? - Helsingin Kaupunginteatteri, pienen näyttämön lämpiö. Ohjaus Milko Lehto

Miten? - Milko Lehdon ohjaama Tontut suutareina on saanut ensi-iltansa vuonna 2002, mutta suosittu esitys kokee uuden tulemisen joka joulu HKT:n pienen näyttämön lämpiöön. Kyseessä on pieni ja sympaattinen tarina vanhenevasta suutaripariskunnasta, jonka elämää hämmentämään saapuvat kaksi veijaritonttua. Tonttujen yölliset seikkailut suutareiden kotona pistävät pariskunnan ihmettelemään, ja uskomaankin joulun taikaan.

Mikä onnistui? - Mike Kellyn näytelmä on sympaattinen ja täydellisesti jouluun aikaan sijoittuva satu. On myös hienoa, kuinka joulun aikaan voidaan palata teatterin alkujuurille, tilaan, jossa yleisö ja teatterintekijät kohtavaat intiimillä, lämpiönäyttämöllä.

Mikä taas ei? - Esityksen näyttelijäntyö tuntuu jotenkin äärimmäisen uuvuttavalta. Markku Huhtamo ja Marjut Toivanen ovat kyllä sympaattisen oloinen suutaripariskunta, mutta jotta esitys pysyisi mielenkiintoisena, olisi mielestäni toimivampaa jos juuri tämänkaltaisen esityksen näyttelijäntyö olisi energistä ja jotenkin, en minä tiedä, voimakasta. Lapsikatsojille suunnatuista produktioista on yleensä hirvittävästi aamupäivän näytäntöjä, joten tämäkin vaikuttanee asiaan; näyttelijällä täytyy olla tietty viretila jo heti aamusta lähtien.
Samuli Laihon musiikki tuntuu hieman päälleliimatulta ja alleviivaavalta - uskoisin, että teos olisi toiminut paremmin ilman laulunumeroitakin.

Mitä jäi käteen? - Vaikka esityksestä onkin muodostunut klassikko, ja se on pyörinyt ohjelmistossa jo yli kymmenen vuotta, voisi sitä silti päivittää tähän aikaan sopivaksi.

Miete/ajatus/kysymys? - Laatua lastenteatteriin.

Tähdet - Kaksi tähteä.

Esityksen omat sivut

lauantai 1. helmikuuta 2014

Turun Kaupunginteatteri: The Rocky Horror Show (30.11.2013)


















Kuva: Robert Seger

Mikä? - Richard O'Brienin kulttiteos The Rocky Horror Show.

Kuka tai ketkä? - Turun Kaupunginteatteri. Ohjaus Marika Vapaavuori

Miten? - Voin jo alkuun todeta, että olen ihminen joka vihaa osallistettavuutta teatterissa. Koen sen hyvin usein vastenmielisenä ja päälleliimattuna yleisön pakottamisena. Halusin kuitenkin hypätä hetkeksi pois mukavuusalueeltani, ja katsastaa tämän Richard O'Brienin kulttiteokseksi muotoutuneen The Rocky Horror Show'n. Musikaalin hyvin kevyt juonenkuljetus lähtee Bradin (Stefan Karlsson) ja Janetin (Reeta Vestman) lässynlässynlää automatkasta, joka päätyy auton yhtäkkiseen hajoamiseen. Nuoripari päätyy pimeänä syysyönä lähellä sijaitsevalle kartanolle, jonka outo henkilökunta herättää heti epäilyksiä nuoressa parissa. Pari löytää lopulta itsensä keskeltä maailman skitsointa friikkisirkusta, josta ei niin vain päästäkään ulos.

Mikä onnistui? - Marika Vapaavuoren rento ohjaus on kautta linjan tasavahva, ja esitys kulkeekin sopivan kieli poskessa kokoajan. Yleisölle tehdään jo alusta alkaen selväksi, että nyt kannattaa unohtaa zholdakit ja Tsehovien taiteelliset uudelleentulkinnat: nyt rynkytetään kunnon show! Show'n dynamo on itseoikeutetusti Lari Halmeen sensuellisti tulkitsema Tohtori Frank N Furter, jonka upeaakin upeamman sisääntulon voisi katsoa nauhalta replaynä ainakin sata kertaa kyllästymättä. "Mä olen transvestiitti" biisi jää myös iloisesti päähän soimaan, eikä siitä oikeastaan halua edes päästä eroon. Muista näyttelijöistä mieleen jäävät etenkin huumaavan tummaääninen Kirsi Tarvainen Magentana, pirteän hassutteleva Columbia, Riitta Salminen sekä fyysisellä näyttelijäntyöllään hämmentävä Riff-Raff eli Miska Kaukonen.
Tuomas Lampisen puvustus on todellinen seksivau alusta loppuun. Etenkin Lari Halmeen yllä nähtävät puvut ja peruukit olivat esityksen ehdottoman komeinta kärkeä.

Mikä taas ei? - Nipominäni haluaisi sanoa, että välillä tulkintaan on jäänyt turhaksikin ilmaa, joka ei tunnu vievän tarinaa eteenpäin... Mutta jätetään sanomatta. ;)

Mitä jäi käteen? - Äärettömän hyvä ja positiivinen fiilis! Aivot narikkaan meininki, mahtavaa!

Miete/ajatus/kysymys? - Voisin katsoa tämän toistamiseenkin!

Tähdet - Ennakkoluuloistani huolimatta show pystyi yllättämään minut, ja annankin esitykselle neljä tähteä mielettömästä meiningistä.

Esityksen omat sivut
Traileri (Huom! Tohtori Frank N Furterina tässä trailerissa Sami Saikkonen)

Turun Kaupunginteatteri: Yksinen (30.11.2013)


















Kuva: Robert Seger

Mikä? - Laura Ruohosen Yksinen

Kuka tai ketkä? - Turun Kaupunginteatteri. Ohjaus Satu Rasila

Miten? - Yksinen on ehdottomasti Laura Ruohosen yksi parhaimmista näytelmistä. Olen tutustunut Ruohosen tuotantoon jonkin verran, ja Yksisessä minua kiehtoo valtavasti sen yksinkertaisuus ja ihmisläheisyys. Ruohosen teksti on kerrassaan vain herkullinen!
Yksinen kertoo kahden naisen kohtaamisesta, joka johtaa yllättäen konfliktiin. Vanhempi silmälääkäri (Eila Halonen) palkkaa nuoren arkkitehdin (Minna Hämäläinen) suunnittelemaan itselleen unelmiensa talon saarelle, joka kantaa nimeä Yksinen.

Mikä onnistui? - Kuten aikaisemmin jo mainitsinkin, tekstihän on tässä aivan kurko. Yksinkertaisuudessaan näytelmän dialogi on hyvin rytmitettyä ja helpon kuuloista. Toimivuuteen on oman lisänsä tuonut myös ohjaaja Satu Rasila, joka toimii talon dramaturgina.
Hyvin pieni asia, mutta se mistä myös pidän Rasilan tulkinnassa on Juulian (arkkitehdin) suhde lapseensa ja entiseen mieheensä. Pohjatekstissä Juulia puhuu kännykässä (toivottavasti muistan oikein) lapsensa isän kanssa, mutta Turun versiossa naisen kanssa, jonka tulkitsen olevan Juulian nykyinen kumppani. Mielestäni tämä tekee Juuliasta aivan järjettömän mielenkiintoisemman ja ajatuksia herättävän hahmon. Huomasin esitystä katsoessani nyökytteleväni ja hyväksyväni Rasilan tarjoaman pienen tulkinnallisen seikan: kyllä, näin tämä toimii.
Tuomas Lampinen on aikaisemmin hankkinut kannuksensa pukusuunnittelijana, mutta Yksisessä hän on myös lavastajana. Lampisen suunnittelema visuaalinen ilme on Ruohosen tekstin tapaan simppeli, ja erilaisten tasojen hyödyntäminen

Mikä taas ei? - Rasilan ohjaus vie esitystä eteenpäin turhan nopeasti eikä tekstille jää riittävästi ilmaa. Tuntuu kuin ohjaaja ei olisi luottanut riittävästi Ruohosen tekstin kantavuuteen. Nopealla rytmillä menetetään muutamia herkullisia kohtia, mutta myös ne kaikista herkimmät kohtaukset. Rytmi vaikuttaa myös näyttelijäntyöhön, joka tuntuu ulkokohtaiselta, pinnalliseltakin. Kun ei ole aika keskittyä ja syventyä, jää tulkintakin pinnalliseksi.

Mitä jäi käteen? - Pitkästä aikaa jäin miettimään pientä tulkinnallista pointtia todella pitkään. Se jaksaa mietittyttää minua jopa näin kaksi kuukautta esityksen jälkeenkin.

Miete/ajatus/kysymys? - Kotimainen draama on kaunein asia maailmassa.

Tähdet - Kolme tähteä.

Esityksen omat sivut
Traileri

torstai 23. tammikuuta 2014

Espoon Kaupunginteatteri: Ottaa sydämestä, Seela Sella! (19.11.2013)


























Kuva: Johnny Korkman

Mikä? - Leena Tammisen käsikirjoittama Ottaa sydämestä, Seela Sella!

Kuka tai ketkä? - Vierailuesitys Espoon Kaupunginteatterin Louhisalissa.

Miten? - Nykypäivän terveydenhuoltoa kevyesti sivaltava esitys on jatkoa legendaarisen Seela Sellan sooloesitysten sarjalle. Tällä kertaa mukana on myös vastanäyttelijä, kun nuori Arttu Kapulainen tyypittelee yhdessä Sellan kanssa suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän kipupisteitä.

Mikä onnistui? - Esityksen tyylilaji on hyvin kabareemainen, ja puhekohtaukset ja pienet musiikkinumerot vievät esitystä sujuvasti eteenpäin. Hivenen verkkainen ja ulospanoltaan kevyt esitys on selkeästi suunnattu vanhemmalle teatteripolvelle, ja uskonkin, että esitys vetoaa heihin kaikista eniten.

Mikä taas ei? - Kaikenkaikkiaan esitys jää minulle kovin mitättömäksi ja turhaksi: Seela Sellan kaltainen legenda olisi mielestäni ansainnut vieläkin upeamman esityksen! Nyt on vaivuttu mielestäni liian syvälle suomalaisuuden synkkiin vesiin, ja rakennettu vain "ihan kiva" -esitys. Leena Tammisen käsikirjoitus on hieman peloton, eikä kaikki piikit tunnu tulevan tekstistä tai Kari Paukkusen ohjauksesta läpi. Esitys voisi tuntua siis enemmän, sillä nyt esityksen tulkinta on lähinnä pientä mummomaista päälaelle taputtelua.

Mitä jäi käteen? - Haluan uskoa, että Sellassa on vielä sen verran potkua, että hän ansaitsisi räväkämmän esityksen!

Miete/ajatus/kysymys? - Vaikkei itse esitys ottanut minua sydämestä, niin Sella varasti jälleen sydämeni.

Tähdet - Vaikka esitys olikin hieman kehno, niin täytyy antaa ehkä Suomen karismaattisimmalle ja ihastuttavimmalle näyttelijättärelle Seela Sellalle kolme tähteä.

Esityksen omat sivut (Esitys vierailee tänä keväänä mm. Lahden Kaupunginteatterissa)

Kansallisteatteri: Ovista ja ikkunoista (11.11.2013)


















Kuva: Tuomo Manninen

Mikä? - Sebástien Thiéryn uusi, ranskalainen komedia Ovista ja ikkunoista. Suomennos ja ohjaus Arto af Hällström.

Kuka tai ketkä? - Kansallisteatteri

Miten? - On olemassa ihan hyvin toimeentuleva pariskunta (Kristo Salminen ja Katariina Kaitue), jonka olohuoneeseen on jostakin tuntemattomasta syystä tupsahtanut seteli, sitten toinen. Yhtäkkiä koko asunto ui rahassa, eikä kenellekään ole aavistusta siitä, että mistä rahat ovat tulleet. Onko siivooja tuonut rahat, ja miksi yläkerran naapuri käy uhkailemassa pariskuntaa aseellaan?

Mikä onnistui? - Esityksen ehdottomasti parasta antia on Markus Tsokkisen suunnittelema visuaalinen ilme. Tsokkinen on luonut viileän, vaaleanharmaan pariisilaisasunnon varsin persoonallisesti; yleensä tämänkaltaisten salonkikomedioiden lavastukset pursuilevat värejä ja yksityiskohtia, mutta nyt on luotettu ilmaisussa selkeään ja tyyliteltyyn kuvaan, joka toimii.

Mikä taas ei? - Teksti ja ohjaus eivät saa tuulta alleen ensimmäisellä puoliajalla, ja tuloksena on pitkästyttävän puuduttava salonkidraama. Koukut eivät ole riittävän mielenkiintoisia tai suuria, jolloin lopputuloksena oli se, että minä ja seuralaiseni poistuimme väliajalle suorastaan masentuneina. Odotukset olivat esityksen suhteen siis liian korkealla: uusi ranskalaiskomedia, lähes farssi, jonka tekstiin olin aiemmin tutustunut, ja joka oli minut jollakin tavalla koukuttanut, olikin toteutettu väljähtyneesti. Uuvuttavaa, kerrassaan.
Thiéry on rakentanut komediansa mielenkiintoisimmat koukut ja jännitteet vasta näytelmän loppupuolelle, joten toimintaa sai jonkin verran odotella.

Mitä jäi käteen? - Pettymys (viime syksyn sana)

Miete/ajatus/kysymys? - Ketä se palvelee, jos kaikista mielenkiintoisimmat tapahtumat tapahtuvat vasta esityksen loppupuolella? Eikö esityksen pitäisi voittaa katsoja puolelleen heti ensi sekunneista lähtien?

Tähdet - Mikäli esityksen loppu ei olisi ollut toimivampi ja yllättävämpi, tulisi tähtiä vähemmän. Tällä kertaa annan kuitenkin esitykselle tähtiä kolme ja miinus.

Esityksen omat sivut

Aleksanterin Teatteri: Isyyspakkaus (10.11.2013)


























Kuva: Aleksanterin Teatteri

Mikä? - Tiina Puumalaisen kirjoittama ja Petteri Summasen ohjaama Isyyspakkaus.

Kuka tai ketkä? - Aleksanterin Teatteri

Miten? - Aleksanterin Teatterissa pyörii tällä hetkellä Jukka Rasilan esittämä monologi Isyyspakkaus, joka kertoo väsyneen perheen isän arjesta ja elämän pienistä sattumuksista. Hauskaa on, että esitys on hyvin samankaltainen perheen isän avautuminen kuin samaisessa teatterissa pyörivä Aku Hirviniemen Melomista - voisi puhua jopa pienimuotoisesta sarjasta!

Mikä onnistui? - Tiina Puumalaisen teksti on yllättävän helpostilähestyttävä. Petteri Summasen äärimmäisen taidokkaasti rytmitetty ohjaus tukee tekstin keveyttä, ja Jukka Rasilan varsin rentoa esiintymistä. Rasila kuljettaa roolinsa kaaren selkeillä vedoilla ja päämäärätietoisesti. Vaikka Rasila on ennenkaikkea koomikko ja hauskuuttaja, pystyy Rasila varsinkin esityksen loppupuolella myös liikuttumaan - ja liikuttamaan. Pisteet myös siitä, että tämä Rasilan show oli ensimmäinen monologi, jonka loputtua ajattelin: nytkö tämä jo loppui?

Mikä taas ei? - Ei taida olla moitittavaa. Mainio esitys.

Mitä jäi käteen? - Teatterissa oli pitkästä aikaa aidosti kivaa.

Miete/ajatus/kysymys? - Uusi kotimainen monologiteksti toimii!

Tähdet - Neljä tähteä.

Esityksen omat sivut