perjantai 14. helmikuuta 2014

Lahden Kaupunginteatteri: Vihan jumala (18.1.2014)



















Kuva: Tarmo Valmela

Mikä? - Yasmina Rezan komedia Vihan jumala

Kuka tai ketkä? - Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö. Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen.

Miten? - Yasmina Rezan Vihan jumala (2006) pyörii Suomessa tälläkin hetkellä useammassa teatterissa. Olen nähnyt teoksen aiemmin Tampereen Työväen Teatterissa (2009) ja Lilla Teaternissa (2013, 2014), joten kyseessä on tuttu näytelmä, jonka tulkintoja on mielenkiintoista päästä vertailemaan. Maaliskuussa on puolestaan Oulun vuoro - vielä kun saisi Seinäjoen mahtumaan kalenteriin! Mutta siis.
Poika on lyönyt leikkipuistossa toista kepillä kasvoihin. Poikien vanhemmat ovat kokoontuneet yhteisen pöydän ääreen selvittämään, kuinka asiassa tulisi edetä. Poikien tulee tehdä sovinto - se on selvää ja siitä ovat molemmat pariskunnat yhtä mieltä. Illan edetessä pariskuntien erimielisyydet kasvavat absurdin suuriksi, jonka jälkeen on oikeutettua kysyä - kuka tässä onkaan se lapsi?

Mikä onnistui? - Rezan teksti on yksi tämänhetkisen näytelmäkirjallisuuden timantteja: äärettömän tarkasti kirjoitetun näytelmä Lahteen on nappivalinta! Anna-Elina Lyytikäinen on sovittanut ja rakentanut Rezan tekstistä oman näköisensä tulkinnan, josta myös pojot kotiin.
Minna Välimäen lavastus nostaa nämä neljä alkukantaista "aikuista" korokkeelle, oman elämänsä keskipisteeseen, tuijottamaan omaan napaansa. Välimäki on vastannut myös näytelmän uskottavasta puvustuksesta.
Neljän näyttelijän ensemble tekee tasalaatuista työtä eikä kukaan nouse räikeästi yli muiden.

Mikä taas ei? - Verrattaessa aiemmin näkemiini tulkintoihin, Lyytikäisen sovitus ja ohjaus korostaa paikoitellen alleviivaavan ärsyttävästi aikuisten lapsellisuutta. Sovituksen pointit tulisivat kyllä pienemmälläkin meuhkaamisella selväksi. Rytmillisesti esityksessä on myös muutamia suvantokohtia, joidenka vuoksi tunnelma hieman latistuu ja jotkut herkullisimmat kohdat sivuutetaan.

Mitä jäi käteen? - Ihan mukiinmenevä esitys ja tulkinta, ei kovinkaan ihmeellinen.

Miete/ajatus/kysymys? - Tekstejä tästä ajasta ja Euroopasta on aina ilo katsoa.

Tähdet - Kolme tähteä.

Esityksen omat sivut
Traileri

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatteri: Verkossa (14.01.2014)













Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Mikä? - Gunilla Hemmingin kirjoittama Verkossa.

Kuka tai ketkä? - Kantaesitetty Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa. Ohjaus Milko Lehto

Miten? - Gunilla Hemmingin varta vasten Helsingin Kaupunginteatterille kirjoittama Wikileaks -näytelmä Verkossa käy tiiviissä kahden tunnin paketissa Wikileaksin historian keskeisimmät käänteet.
Tarinaan liittyy olennaisesti myös Wikileaksin perustaja Julian Assange, jonka taustaa käsitellään esityksessä myöskin.

Mikä onnistui? - Kymmenpäisestä ensemblesta Saska Pulkkinen nousee roolityöllään ylitse muiden. Pulkkinen sotamies Bradley Manninginä tulee taatusti keräämään yleisön sympatiat puolelleen.
Mielestäni aidointa, ja sen myötä myös koskettavinta, koko näytelmässä olivat esityksen lopussa nähdyt ilmeisesti autenttiset kuvat sodan runtelemasta Irakista (?), jossa siviilejä ammuttiin ihan vain hupina. Se pisti hiljaiseksi ja pisti miettimään tämän maailman julmuutta ja järjettömyyttä.

Mikä taas ei? - Milko Lehdon ohjaamassa esityksessä on harmittavan paljon puutteita. Esityksen tyylilaji pomppii laidasta laitaan (trilleristä kesäteatteriin, perinteisestä draamasta lastenteatteriin) eikä esitys tunnu löytävän itseään missään vaiheessa. Kaikkein kiusallisinta ovat erilaiset seksikohtaukset ja neljän näyttelijän dubbaamisvoihkimiset. Minulla oli katsojana hyvin kiusallinen olo, ja minua melkein jopa hävetti näyttelijöiden puolesta.
Esitystä vaivaa myös liika yrittäminen ja turha asenteellisuus, mikä kostautuu siten, että se on lähinnä naurettavaa.
Projisointien hyödyntäminen teatterissa on mennyt mielestäni jo aivan liian pitkälle. Tässäkin esityksessä siihen halutaan turvautua, ja metsään mennään pahastikin: Mika Haarasen projisointisuunnittelu on suorastaan kökköä ja turhaa.

Mitä jäi käteen? - Propsit kantaesityksestä, mutta mitä tästä nyt oikein voi käteen jäädä...

Miete/ajatus/kysymys? - En nyt taas tiedä. Turhauttaa.

Tähdet - Vain yksi tähti. Höh.

Esityksen omat sivut
Traileri

Kansallisteatteri: Kuolemantauti (04.12.2013)



















Kuva: Mari Hokkanen

Mikä? - Marguriete Durasin Kuolemantauti.

Kuka tai ketkä? - Kuriton Companyn vierailu Kansallisteatterissa. Ohjaus Eero-Tapio Vuori

Miten? - Kansallisteatterin pienimmälle näyttämölle, Omapohjaan, on tuotu yöllinen asunto jossakin päin maailmaa. Huoneessa kohtaavat mies ja nainen, on yö. Mies ja nainen aloittavat vuoropuhelun, joka paljastaa halut ja salaisuudet.

Mikä onnistui? - Eero-Tapio Vuoren ohjaus on äärimmäisen intensiivinen ja impulsiivinen. Näyttelijät (Terhi Suorlahti ja Mikko Pörhölä) ovat esimerkillisen läsnä ja auki; Suorlahden ja Pörhölän kontakti on ihailtavan aitoa ja täynnä sähköä.
Anna Rouhun moniuloitteinen visuaalinen suunnittelu (valo-, puku- ja lavastussuunnittelu) on kertakaikkisen upea. Omapohjan tilaa on käytetty aivan uudella, mielenkiintoisella tavalla: näyttämö on rakennettu kahden katsomoelementin keskelle, siten että ainakin minä huomasin välillä seuraavani toisia katsojia ja heidän reaktioitaan. Tuomas Nurvion äänisuunnittelu rikkoo myös teatterin äänisuunnittelun perinteitä rohkeasti ja uutta luoden.

Mikä taas ei? - Vaikka esitys kestää vain reilun tunnin, on esityksessä suvantokohtansakin. Esityksen rytmi on kovin tasainen, ja se saattaa ajoittain tuntua hieman puuduttavaltakin.

Mitä jäi käteen? - Mielenkiintoinen klassikkotekstin uudelleentulkinta. Oli äärimmäisen mielenkiintoista nähdä näinkin verevää näyttelijäntyötä!

Miete/ajatus/kysymys? - Kaksi näyttelijää täyttävät tilan siinä missä kymmenenkin.

Tähdet - Neljä tähteä ja miinus.

Esityksen omat sivut


torstai 6. helmikuuta 2014

Metropolia-teatteri: Inishmaanin rampa (06.02.2014)


























Kuva: Jalmari Eskelinen

Mikä? - Martin McDonaghin kirjoittama Inishmaanin rampa

Kuka tai ketkä? - Metropolia-teatteri. Ohjaus Samuli Jaskio

Miten? - Inishmaanin saari, 1930-luvun Irlanti. Pienen yhteisön paineet ahdistavat rampa-Billyä (Liila Jokelin). Aikuistumisen kynnyksellä kamppaileva Billy asuu yhdessä tätiensä Eileenin (Siina Mäenpää) ja Katen (Vilma Kinnunen) kanssa, sillä pojan vanhemmat kuolivat tapaturmaisesti Billyn ollessa lapsi. Kyläläiset pitävät Billyä vain outona haahuilijana, johon törmää usein pellon reunalla tuijottamassa lehmiä. Elämä Inishmaanin saarella ei enää miellytä Billyä, ja hänelle tarjoutuukin mahdollisuus jättää taakseen koko pieni saari ja sen ihmiset. Billy tulee elämänsä risteyskohtaan, jossa hänen täytyy tehdä ehkä hänen elämänsä tärkein valinta.

Mikä onnistui? - Ensiksi on pakko todeta, että Martin McDonaghin näytelmä on valtavan upea, huikean kaunis tarina rampa-Billystä. Myös Samuli Jaskion esikoisohjaus on yllättävän seesteinen, tasainen ja varma. Jaskio luottaa tarinan voimaan, mitä näkee nykyisin suomalaisissa teattereissa aivan liian harvoin. Ohjaajan luotto ei ole turha: kun uskoo tarinaan, ja sen tekee vilpittömästi, se myös koskettaa.
Esityksen näyttelijäntyö on tasalaatuista, mikä on äärimmäisen harvinaista Metropolia-teatterin tuotannoissa. Liila Jokelinin pienieleinen ja koskettava Billy on yksi upeimpia Metropoliassa näkemiäni roolitöitä. On sanomattakin selvää, että Jokelin kannattelee vahvalla roolityöllään koko esitystä. Samaan, vaikuttavaan pienieleisyyteen yltää myös Vilma Kinnunen Katena. Kinnusen näyttelijäntyö on ihailtavan rentoa ja välitöntä, jota on helppo seurata.
Täti-Eileenia näytelleen Siina Mäenpään ulosanti on puolestaan esimerkillistä ja vahvaa. Teo Mattila Bartleyna on sympaattinen, mutta myös karismaattinen esiintyjä ja Kiia Laine napakka ja ihastuttavan hauska Helen. Aki Kuukasjärvi (Johnnypatmike) ja Eemeli Utunen (Babbybobby) näyttelevät mainion rehdisti, ja Johanna Ahonen Mammynä naurattaa varsinkin elokuvan katselukohtauksessa.
Esityksen visuaalisuus poikkeaa myös raikkaalla tavalla aikaisemmista Metropolian tuotannoista. Satu Sinkon lavastus, Aliisa Hautaviidan puvustus ja Joonas Saineen valot luovat osuvaa ajankuvaa. Simo Pitkäsen musiikki on mielettömän kaunista, jota Henri Vahteren äänisuunnittelu tukee varsin onnistuneesti.

Mikä taas ei? - Toimivan ja hyvin rytmitetyn ensimmäisen puoliajan jälkeen toinen puoliaika tuntuu  haparoivammalta. Myös dramaturgisesti esityksen vaikeimmat kohtaukset sijoittuvat kakkospuoliskolle, jolloin katsoja joutuu jonkin verran tsemppaamaan keskittymiskykynsä kanssa. Haparointi ja rytmiset epätarkkuudet ovat kuitenkin pieniä, lähes huomaamattomia muotoseikkoja.
Henkilöohjaus on paikoitellen myös hieman puutteellista, ja varsinkin toisella puoliajalla nuorten näyttelijöiden maneerit ja osittainen heikko artikulaatio alkavat pienesti vaivaamaan. Mutta vain pienesti.

Mitä jäi käteen? - Tätä olen odottanut! Olen nähnyt kymmeniä Metropolia-teatterin esityksiä, ja olin jo käytännössä katsoen menettänyt uskoni koko teatterin tuotantoihin. Tämä esitys kuitenkin palautti uskoni nuoriin tekijöihin ja suomalaiseen teatterialan koulutukseen - huraa!

Miete/ajatus/kysymys? - Luota tekstiin.

Tähdet - Korkealaatuisesta opiskelijatyöstä neljä tähteä.

Esityksen Facebook-tapahtuma (huom. viimeiset esitykset ma 10.2. ja ti 11.2.)
Traileri

tiistai 4. helmikuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatteri: Tontut suutareina (03.12.2013)













Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

Mikä? - Mike Kennyn klassikoksi muodostunut Tontut suutareina

Kuka tai ketkä? - Helsingin Kaupunginteatteri, pienen näyttämön lämpiö. Ohjaus Milko Lehto

Miten? - Milko Lehdon ohjaama Tontut suutareina on saanut ensi-iltansa vuonna 2002, mutta suosittu esitys kokee uuden tulemisen joka joulu HKT:n pienen näyttämön lämpiöön. Kyseessä on pieni ja sympaattinen tarina vanhenevasta suutaripariskunnasta, jonka elämää hämmentämään saapuvat kaksi veijaritonttua. Tonttujen yölliset seikkailut suutareiden kotona pistävät pariskunnan ihmettelemään, ja uskomaankin joulun taikaan.

Mikä onnistui? - Mike Kellyn näytelmä on sympaattinen ja täydellisesti jouluun aikaan sijoittuva satu. On myös hienoa, kuinka joulun aikaan voidaan palata teatterin alkujuurille, tilaan, jossa yleisö ja teatterintekijät kohtavaat intiimillä, lämpiönäyttämöllä.

Mikä taas ei? - Esityksen näyttelijäntyö tuntuu jotenkin äärimmäisen uuvuttavalta. Markku Huhtamo ja Marjut Toivanen ovat kyllä sympaattisen oloinen suutaripariskunta, mutta jotta esitys pysyisi mielenkiintoisena, olisi mielestäni toimivampaa jos juuri tämänkaltaisen esityksen näyttelijäntyö olisi energistä ja jotenkin, en minä tiedä, voimakasta. Lapsikatsojille suunnatuista produktioista on yleensä hirvittävästi aamupäivän näytäntöjä, joten tämäkin vaikuttanee asiaan; näyttelijällä täytyy olla tietty viretila jo heti aamusta lähtien.
Samuli Laihon musiikki tuntuu hieman päälleliimatulta ja alleviivaavalta - uskoisin, että teos olisi toiminut paremmin ilman laulunumeroitakin.

Mitä jäi käteen? - Vaikka esityksestä onkin muodostunut klassikko, ja se on pyörinyt ohjelmistossa jo yli kymmenen vuotta, voisi sitä silti päivittää tähän aikaan sopivaksi.

Miete/ajatus/kysymys? - Laatua lastenteatteriin.

Tähdet - Kaksi tähteä.

Esityksen omat sivut

lauantai 1. helmikuuta 2014

Turun Kaupunginteatteri: The Rocky Horror Show (30.11.2013)


















Kuva: Robert Seger

Mikä? - Richard O'Brienin kulttiteos The Rocky Horror Show.

Kuka tai ketkä? - Turun Kaupunginteatteri. Ohjaus Marika Vapaavuori

Miten? - Voin jo alkuun todeta, että olen ihminen joka vihaa osallistettavuutta teatterissa. Koen sen hyvin usein vastenmielisenä ja päälleliimattuna yleisön pakottamisena. Halusin kuitenkin hypätä hetkeksi pois mukavuusalueeltani, ja katsastaa tämän Richard O'Brienin kulttiteokseksi muotoutuneen The Rocky Horror Show'n. Musikaalin hyvin kevyt juonenkuljetus lähtee Bradin (Stefan Karlsson) ja Janetin (Reeta Vestman) lässynlässynlää automatkasta, joka päätyy auton yhtäkkiseen hajoamiseen. Nuoripari päätyy pimeänä syysyönä lähellä sijaitsevalle kartanolle, jonka outo henkilökunta herättää heti epäilyksiä nuoressa parissa. Pari löytää lopulta itsensä keskeltä maailman skitsointa friikkisirkusta, josta ei niin vain päästäkään ulos.

Mikä onnistui? - Marika Vapaavuoren rento ohjaus on kautta linjan tasavahva, ja esitys kulkeekin sopivan kieli poskessa kokoajan. Yleisölle tehdään jo alusta alkaen selväksi, että nyt kannattaa unohtaa zholdakit ja Tsehovien taiteelliset uudelleentulkinnat: nyt rynkytetään kunnon show! Show'n dynamo on itseoikeutetusti Lari Halmeen sensuellisti tulkitsema Tohtori Frank N Furter, jonka upeaakin upeamman sisääntulon voisi katsoa nauhalta replaynä ainakin sata kertaa kyllästymättä. "Mä olen transvestiitti" biisi jää myös iloisesti päähän soimaan, eikä siitä oikeastaan halua edes päästä eroon. Muista näyttelijöistä mieleen jäävät etenkin huumaavan tummaääninen Kirsi Tarvainen Magentana, pirteän hassutteleva Columbia, Riitta Salminen sekä fyysisellä näyttelijäntyöllään hämmentävä Riff-Raff eli Miska Kaukonen.
Tuomas Lampisen puvustus on todellinen seksivau alusta loppuun. Etenkin Lari Halmeen yllä nähtävät puvut ja peruukit olivat esityksen ehdottoman komeinta kärkeä.

Mikä taas ei? - Nipominäni haluaisi sanoa, että välillä tulkintaan on jäänyt turhaksikin ilmaa, joka ei tunnu vievän tarinaa eteenpäin... Mutta jätetään sanomatta. ;)

Mitä jäi käteen? - Äärettömän hyvä ja positiivinen fiilis! Aivot narikkaan meininki, mahtavaa!

Miete/ajatus/kysymys? - Voisin katsoa tämän toistamiseenkin!

Tähdet - Ennakkoluuloistani huolimatta show pystyi yllättämään minut, ja annankin esitykselle neljä tähteä mielettömästä meiningistä.

Esityksen omat sivut
Traileri (Huom! Tohtori Frank N Furterina tässä trailerissa Sami Saikkonen)

Turun Kaupunginteatteri: Yksinen (30.11.2013)


















Kuva: Robert Seger

Mikä? - Laura Ruohosen Yksinen

Kuka tai ketkä? - Turun Kaupunginteatteri. Ohjaus Satu Rasila

Miten? - Yksinen on ehdottomasti Laura Ruohosen yksi parhaimmista näytelmistä. Olen tutustunut Ruohosen tuotantoon jonkin verran, ja Yksisessä minua kiehtoo valtavasti sen yksinkertaisuus ja ihmisläheisyys. Ruohosen teksti on kerrassaan vain herkullinen!
Yksinen kertoo kahden naisen kohtaamisesta, joka johtaa yllättäen konfliktiin. Vanhempi silmälääkäri (Eila Halonen) palkkaa nuoren arkkitehdin (Minna Hämäläinen) suunnittelemaan itselleen unelmiensa talon saarelle, joka kantaa nimeä Yksinen.

Mikä onnistui? - Kuten aikaisemmin jo mainitsinkin, tekstihän on tässä aivan kurko. Yksinkertaisuudessaan näytelmän dialogi on hyvin rytmitettyä ja helpon kuuloista. Toimivuuteen on oman lisänsä tuonut myös ohjaaja Satu Rasila, joka toimii talon dramaturgina.
Hyvin pieni asia, mutta se mistä myös pidän Rasilan tulkinnassa on Juulian (arkkitehdin) suhde lapseensa ja entiseen mieheensä. Pohjatekstissä Juulia puhuu kännykässä (toivottavasti muistan oikein) lapsensa isän kanssa, mutta Turun versiossa naisen kanssa, jonka tulkitsen olevan Juulian nykyinen kumppani. Mielestäni tämä tekee Juuliasta aivan järjettömän mielenkiintoisemman ja ajatuksia herättävän hahmon. Huomasin esitystä katsoessani nyökytteleväni ja hyväksyväni Rasilan tarjoaman pienen tulkinnallisen seikan: kyllä, näin tämä toimii.
Tuomas Lampinen on aikaisemmin hankkinut kannuksensa pukusuunnittelijana, mutta Yksisessä hän on myös lavastajana. Lampisen suunnittelema visuaalinen ilme on Ruohosen tekstin tapaan simppeli, ja erilaisten tasojen hyödyntäminen

Mikä taas ei? - Rasilan ohjaus vie esitystä eteenpäin turhan nopeasti eikä tekstille jää riittävästi ilmaa. Tuntuu kuin ohjaaja ei olisi luottanut riittävästi Ruohosen tekstin kantavuuteen. Nopealla rytmillä menetetään muutamia herkullisia kohtia, mutta myös ne kaikista herkimmät kohtaukset. Rytmi vaikuttaa myös näyttelijäntyöhön, joka tuntuu ulkokohtaiselta, pinnalliseltakin. Kun ei ole aika keskittyä ja syventyä, jää tulkintakin pinnalliseksi.

Mitä jäi käteen? - Pitkästä aikaa jäin miettimään pientä tulkinnallista pointtia todella pitkään. Se jaksaa mietittyttää minua jopa näin kaksi kuukautta esityksen jälkeenkin.

Miete/ajatus/kysymys? - Kotimainen draama on kaunein asia maailmassa.

Tähdet - Kolme tähteä.

Esityksen omat sivut
Traileri